NIKK sai vuonna 2008 Pohjoismaiden ministerineuvostolta tehtäväksi pohjoismaisen vertailun sukupuolesta ja vallasta politiikassa ja elinkeinoelämässä. Hankkeessa on kartoitettu ja analysoitu naisten ja miesten edustusta Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Ahvenanmaan, Färsaarten ja Grönlannin itsehallintoalueilla. Mitkä siis ovat päätelmät?

Ensimmäisenä havaintona on se, että Pohjoismaat eivät ole enää itsestään selviä ykkösiä, kun tarkastellaan parlamentaarisen edustuksen tasa-arvokehitystä. Maailmanlaajuisessa vertailussa kaikkien Pohjoismaiden ohi on ajanut (kaikista muista eroista huolimatta) konfliktista toipuva Ruanda, jonka parlamentissa on 56 prosentin naisenemmistö. Pohjoismaita lähestyvät myös monet muut globaalin etelän maat, kuten Etelä-Afrikka, Argentiina ja Costa Rica, joiden parlamenteissa on yli tai hieman alle 40 prosenttia naisia (Dahlerup 2009). Edellinen pohjoismainen vertailu, Tasa-arvoiset demokratiat?, julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Tuolloin Pohjoismaiden parlamenttien naisedustus oli 25–43 prosenttia ja Pohjoismaat näyttäytyivät maailman tasa-arvoisimpana alueena. Nykyisin Pohjoismaiden parlamenttien jäsenistä on naisia 38–47 prosenttia, mutta Pohjola ei ole enää selkeästi luokan paras. Muut maat seuraavat kintereillä ja haastavat pohjoismaalaisten oman käsityksen, jonka mukaan tämä on maailman tasa-arvoisin alue.

Hankkeen toisena havaintona on se, että Pohjoismaiden tasa-arvo-ongelmia ei ole saatu ratkaistua. Tästä on esimerkkinä kuntasektori – poliittinen edustus on kaikissa maissa vähemmän tasa-arvoista kunnissa kuin valtakunnallisesti. Naisten osuus kunnanvaltuustoissa vaihtelee Tanskan 27 prosentista Ruotsin 42 prosenttiin. Tasa-arvopuutteet ilmenevät entistä selvemmin, kun tarkastellaan kuntien johtoportaan vahvaa miesvaltaisuutta. Yhteensä 70–80 prosenttia Suomen, Ruotsin, Norjan ja Islannin kunnanvaltuustojen puheenjohtajista on miehiä. Tanskalle taas on leimallista pormestaripaikkojen vahva miesvaltaisuus, mikä vain korostui vuoden 2006 kuntauudistuksen jälkeen. Nykyisin Tanskan kunnissa ei ole tällä politiikan tasolla juuri yhtään naisia (vain 7 prosenttia).

Diplomatia taas on esimerkki miesvaltaisesta alasta, jolla tapahtuu kiinnostavia muutoksia. Naissuurlähettiläiden (lukuun ottamatta kansainvälisissä elimissä toimivia suurlähettiläitä) osuus on kasvanut Suomessa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa hyvin pienestä (3–10 prosenttia 1990-luvun puolivälissä) noin 15 prosenttiin Tanskassa ja Islannissa ja vähän alle 30 prosenttiin Suomessa ja Norjassa. Myös Ruotsia koskevat luvut ovat samansuuntaiset: naispuolisten edustustopäällikköjen ja kansainvälisissä elimissä toimivien suurlähettiläiden osuus on kasvanut 10 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 1990-luvun puolivälin jälkeen. Ulkoasiainhallinnon tilanne saattaa siis olla paranemaan päin. Suomessa naiset ovat olleet 2000-luvulla yliedustettuina ulkoasiainministeriön valmennuskursseilla, kun taas Norjassa kurssilaisten sukupuolijakauma on ollut viime vuosina varsin tasapuolinen.

Yleisvaikutelma on kuitenkin se, että parlamentaarisen politiikan kaltaiset näkyvät ja valvonnalle alttiit tehtävät eroavat ratkaisevasti vähemmän näkyvistä tehtävistä, joissa tasa-arvoasioita ei seurata yhtä tiiviisti tai ei lainkaan.

Politiikka auttaa elinkeinoelämää

Hankkeen toinen tärkeä – mutta tuskin yllättävä – tulos on miesvaltaisuuden jatkuminen elinkeinoelämässä. Hankkeessa keskityttiin pörssinoteerattuihin ja valtion omistamiin yhtiöihin sekä niiden johtamisrakenteisiin, mutta Pohjoismaiden elinkeinoelämän muita osia ei kartoitettu. Tutkijat ovat vertailleet myös ajan myötä tapahtuneita muutoksia, mikäli se on ollut mahdollista. Edistystä onkin tapahtunut, mutta maiden väliset erot ovat suuret.

Naisten osuus pörssinoteerattujen yritysten hallituksissa on nykyisin 7–36 prosenttia, kun se 1990-luvun lopulla oli 4–9 prosenttia. Valtionyhtiöissä luvut ovat suurempia, koska niitä koskevat yleensä tasa-arvolakien määräykset, joiden mukaan hallituksissa ja johtoasemissa on oltava vähintään 40 prosenttia kummankin sukupuolen edustajia. Valtionyhtiöiden hallitusten jäsenistä on naisia nykyisin neljännes tai vähän alle puolet, kun heitä kymmenen vuotta sitten oli 20–30 prosenttia. On siis selvää, että politiikalla voidaan lisätä elinkeinoelämän tasa-arvoisuutta.

Paras tilanne on Norjassa, jossa kiintiöillä on onnistuttu viidessä vuodessa kasvattamaan naisten osuutta myös pörssinoteerattujen yhtiöiden hallituksissa 36 prosenttiin, kun se vuonna 2004 oli yhdeksän prosenttia. Kakkosena on Ruotsi, jossa niin sanottu listayhtiöiden hallinnointikoodi on kasvattanut naisten osuuden pörssiyhtiöiden hallituksissa 1990-luvun lopun neljästä prosentista vuoden 2008 yhteensä 19 prosenttiin.

Kuva on kuitenkin synkempi myös Ruotsissa ja Norjassa, jos pörssiyhtiöiden johtamisrakenteita tarkastellaan kokonaisuutena. Toimitusjohtajan pallilla ja johtoryhmissä on naisia vain harvakseltaan. Tästä voidaankin päätellä, että vaikka tasa-arvokeskustelu on alkanut elinkeinoelämässä ja ollut ajoittain kuuma aihe joukkoviestimissä ja vaikka valtionyhtiöt ovat näyttäneet tietä, kunnon tulosten näkyminen yksityisessä elinkeinoelämässä vie vielä kauan aikaa. Elinkeinoelämän tasa-arvopanostuksissa on usein kyse esimiestehtäviin hakevien naisten määrän lisäämisestä – Norjan ASA-kiintiöjärjestelmää lukuun ottamatta. Nähtäväksi jääkin, koska elinkeinoelämässä aletaan kaivata naisjohtajia samalla tavoin kuin politiikassa nykyisin (Göransson 2009).

Tähän saakka – vaan ei pidemmälle!

Pohjoismaiden parlamentaarinen politiikka on tasa-arvon kannalta menestys, jos 40–60 prosentin sukupuolijakaumaa pidetään tasa-arvoisena edustuksena. Maiden hallituksissa on nykyisin tässä mielessä sukupuolitasapaino, ja sama koskee naisten ja miesten osuutta parlamenttien valiokunnissa ja useimmissa muissa parlamentin johtoasemissa. Kaikissa maissa on nykyisin naispuolisia puoluejohtajia – myös muutamissa suurimmissa puolueissa –, ja naisministereitä on nähty perinteisissä miesvaltaisissa tehtävissä, kuten puolustuspolitiikassa, rahoitus- ja elinkeinopolitiikassa sekä ulkopolitiikassa. Elinkeinoelämän tasa-arvon lisäämisen etulinjassa taas ovat valtionyhtiöt ja Norjan ASA-yritykset.

Näiden alojen tasa-arvo-ongelmissa on kyse järjestelmällisistä mutta hienovaraisista eroista. Naisia ja miehiä on eri tehtävissä ja asemissa. Yleisintä on se, että miehet ovat yli- ja naiset aliedustettuina puolustus-, rahoitus- ja elinkeinopolitiikan kaltaisilla politiikan aloilla. Päinvastainen tilanne vallitsee sosiaali-, kulttuuri-, koulutus- ja tasa-arvoalalla. Esimerkiksi voidaan ottaa parlamenttien valiokunnat. Jos valiokuntien sukupuolijakaumaa tarkastellaan siltä pohjalta, että valiokunnissa tulee olla vähintään 50 prosenttia naisia, kulttuurin ja koulutuksen kaltaisten sosiaalisten toimintojen voidaan lähes aina todeta olevan naisten asioita. Vastaavasti nähdään, että miehet hallitsevat rahoitus- ja elinkeinopolitiikan kaltaisia arvostettuja aloja. Lisäksi naiset ovat enemmistönä valiokunnissa, jotka käsittelevät esimerkiksi työmarkkinoita (Ruotsi ja Tanska), ympäristöä (Suomi ja Islanti), lakiasioita (Ruotsi ja Norja) sekä ulkopolitiikkaa (Norja ja Islanti).

Elinkeinoelämän horisontaalista sukupuolten välistä työnjakoa on sen sijaan vaikeampi selvittää. Alustavat tulokset osoittavat kuitenkin, että naisten osuus yhtiöiden hallituksissa on suurin rahoitus- ja yrityspalvelualan sekä terveysalan yrityksissä. Aiemmat tutkimukset taas osoittavat, että miehet ovat yli- ja naiset aliedustettuina niissä yritysten keskijohdon tehtävissä, joista toimitusjohtajat rekrytoidaan (Göransson 2009).

Tämänkaltaisen horisontaalisen työnjaon kyseenalaistaminen on tärkeää. Jotkut tutkijat katsovat, että naisten yliedustuksen politiikan sosiaalisissa toiminnoissa voidaan katsoa ilmentävän naisten omia toiveita (Dahlerup 2009, Wägnerud 1999). Muut taas väittävät, että mikään ei anna viitteitä siitä, että naisilta puuttuisi tahtoa vallata valiokuntahierarkian arvostetuimmat tehtävät (Holli-Saari 2009:41). Suuressa eurooppalaisessa, yhteensä 27 maata kattavassa vertailussa havaittiin, että valiokuntapaikkoihin liittyvissä naisten ja miesten toiveissa ei ollut tilastollista eroa. Molemmilla sukupuolilla oli samat ensisijaiset valinnat: kansainvälinen politiikka sekä talous- ja rahoituspolitiikka (Drew 2000:61). Tämä on siis alue, jolta kaivataan lisätutkimuksia.

Joka tapauksessa on kysyttävä, voidaanko sukupuolitasapainosta puhua aloilla, joilla naisten osuus on aina lähempänä 40:tä prosenttia ja miesten osuus 60 prosentin luokkaa. Eikö sukupuolten tasa-arvoinen edustus edellytä vähintään sitä, että molempia sukupuolia on 50 prosenttia? Entä onko puolet naisia, puolet miehiä uusi raja? Voitaisiinko ajatella, että naisilla olisi 70–90 prosenttia johtoasemista, kuten miehillä on aina ollut, ilman että tämä herättäisi kohua?

Mikä edistää tasa-arvoa?

Yksi hankkeen tärkeimmistä tuloksista on se, että tasa-arvokehityksen kannalta on ratkaisevaa yhteiskuntapoliittinen keskustelu, tasa-arvoasioiden seuranta ja naisliikkeen painostus. Hankkeen tulokset osoittavat tehokkaiksi 1980-luvun puolivälin jälkeen tehdyt lait (Ruotsissa suositukset), joissa säädetään sukupuolten tasa-arvoisesta edustuksesta julkisissa lautakunnissa, valiokunnissa ja hallituksissa. Niiden lisäksi naisjärjestöjen ja feministikeskustelijoiden painostus on 1970–1980-luvuilta lähtien käytännössä pakottanut poliittiset puolueet tarkistamaan sisäistä puoluedemokratiaansa ja nimityskäytäntöjään.

Puolueilla on avainasema poliittisen edustuksen kehityksessä, koska puolueet nimittävät äänestettävät ehdokkaat ja sijoittavat heidät listoillaan sijoille, joilta joko voi tai ei voi tulla valituksi. Tämä koskee paitsi naisten myös esimerkiksi etnisten vähemmistöjen, homo-, bi- ja transihmisten sekä ikäihmisten edustusta.

Herrakerhot provosoivat

Keskusta- ja vasemmistopuolueet ovat ottaneet kaikissa Pohjoismaissa Suomea lukuun ottamatta käyttöön puoluekiintiöitä (puolueiden sisäisissä elimissä käytettäviä kiintiöitä) ja ehdokaskiintiöitä. (Tanskassa kiintiöitä sovellettiin kahdessa puolueessa, mutta niistä luovuttiin nopeasti.) Puolueiden keskinäinen kilpailu ja toimenpiteiden herättämät tasa-arvokeskustelut taas ovat pakottaneet koko poliittisen kentän reagoimaan ja ottamaan aktiivisesti kantaa edustuskysymyksiin.

Vastaavaa naisliikkeen painostusta ei ole kohdistunut yksityisen elinkeinoelämän hallitusten paikkajakoon. Elinkeinoelämän itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ovat sanelleet tasa-arvokeskustelun rajat (Teigen 2009).

Ruotsin yksityisessä elinkeinoelämässä nähty tasa-arvokehitys on seurausta vuonna 2004 esitellystä listayhtiöiden hallinnointikoodista, jonka mukaan yritysten on pyrittävä tasa-arvoiseen edustukseen hallituksissaan. Tähän saakka menestys on ollut keskinkertaista. Kun naisten edustus Ruotsin pörssinoteerattujen yhtiöiden hallituksissa nousi viime kevään yhtiökokousten jälkeen 22 prosenttiin, valtiosihteeri Christer Hallerby kovisteli: "Suuria yhteiskuntaryhmiä provosoi erittäin paljon se, että pieni herrakerho – kuten yhtiöiden nimitysvaliokunnat – ei korviaan lotkauta yhteiskunnalliselle keskustelulle." Hän jatkoi toteamalla: "Lakisääteiset kiintiöt ovat kuitenkin pitkälle menevää puuttumista vapaiden yritysten sisäiseen elämään, ja niitä tulisi välttää. Elinkeinoelämän on siis ratkaistava asia itse, mutta tumput suorina ei auta olla, jos politiikka ja poliitikot halutaan pitää ulkopuolella."

Kiintiötkö ratkaisuna?

Erilaiset kiintiöt ovat osoittautuneet tehokkaiksi päänavaajiksi vallanjaon tasapainottamisessa, mutta ovatko ne yleispätevä ratkaisu? Tutkimukset osoittavat selvästi, että näin ei ole. Mari Teigen toteaa, että Norjan ASA-kiintiöjärjestelmän loi silloinen porvarihallitus poikkeustilanteessa, jossa tasa-arvoasioihin liittyvä hallituksen legitimiteetti oli saanut kolhuja ja jossa elinkeinoelämän rakennemuutoksilla oli tärkeä asema. Kun elinkeinoelämän tasa-arvo-ongelmia puitiin ja hyvät ratkaisut olivat harvassa, oli helppo nojautua Norjan kiintiöperinteisiin.

Kiintiöitä koskeva valtiotieteellinen tutkimus osoittaa sitä paitsi, että lakisääteinen kiintiöinti on tylppä työväline, joka on suunniteltava huolellisesti ja ympäröitävä säännöillä, joilla valvotaan toimenpiteen vaikutuksia.

Ovatko Pohjoismaat siis hyviä tasa-arvomaita? Sukupuoli ja valta -hanke osoittaa, että naisten on nykyisin mahdollista päästä huippuasemiin Pohjoismaiden yhteiskunnissa – tosin enemmän parlamentaarisessa politiikassa kuin muilla aloilla. Hankkeessa ei ole tutkittu sosiaalisen edustuksen muita puolia, kuten etnistä taustaa, ikää ja vammaisuutta. Moniperusteinen syrjintänäkökulma antaisi aihetta toisentyyppisiin valtatutkimuksiin.

Ruotsinkielinen alkuperäisteksti: Kirsti Niskanen, naistutkimuksen dosentti ja NIKK:n tutkimusjohtaja. Tämä on käännös alkuperäisestä artikkelista, joka on julkaistu NIKK magasin -lehdessä 3/2009. © NIKK

Lähteet

Raportit ja artikkelit teoksessa Niskanen, Kirsti – Nyberg, Anita (toim.), Kön och makt i Norden, osat I–II. Kööpenhamina: Pohjoismaiden ministerineuvosto, TemaNord, mukaan lukien Drude Dahlerup, "Kvinder i nordisk politik – en stadig fremgangssaga?", Anita Göransson, "De valda och de smorda: eliter, kön och den nordiska moderniteten" ja Mari Teigen, "Kjønnskvotering i næringslivets styrer".

Drew, Eileen 2000, "Career Trajectories: Convergence or Divergence?", teoksessa Vianello, Mino – Moore Gwen (toim.), Gendering Elites. Economic and Political Leadership in 27 Industrialised Societies, Basingstoke: Macmillan

Hallerby, Christer 2009: "Börsbolagens herrklubb provocerar".

Holli, Anne-Maria – Saari, Milja 2009, Sukupuoli eduskunnan asiantuntijakuulemisissa, Helsinki: TANE-julkaisuja (2009) 11

Wägnerud, Lena 1999, Kvinnorepresentation. Makt och möjligheter i Sveriges riksdag. Lund: Studentlitteratur