Saa tapahtua ihmeitä, jos ei Suomen johtavan konservatiivipuolueen kokoomuksen Sauli Niinistö ole sunnuntain vaalien myötä Suomen seuraava presidentti. Hän on jo vuosikaupalla johtanut kaikkia mahdollisia mielipidekyselyitä. Ensimmäisen kierroksen voitto oli ylivoimainen ja kyselyt viittaavat helppoon voittoon kakkoskierroksella.

Koska oleellisia poliittisia eroja ei ole, kansalaiskeskustelun pääteemaksi on jäänyt tämä: valitako presidentiksi mies, jonka puoliso on 30 vuotta nuorempi nainen vai mies, jonka puoliso on 20 vuotta nuorempi ulkomaalainen mies. Kun Tarja Halonen voitti vaalit 12 vuotta sitten, oli ilmiselvä tilaus maan ensimmäiselle naispresidentille. Nyt Haaviston tähänastinen menestys aukoo uria seksuaalisen vähemmistön edustajalle.

Moni näkee vihreän Haaviston pääsyn toiselle kierrokselle merkitsevän vapaamielisen ja kansainvälisesti ajattelevan Suomen vastareaktiota kevään eduskuntavaaleissa nähtyyn populistisen konservatismin nousuun. Jotain tällaista ilmassa onkin: sosiaalisen median taitava käyttö, hurmioituneet nuoret kannattajat, älymystöpiirien ja taiteilijoiden tuki ja etenkin kaupunkilaisnuorten keskuudessa levinnyt tunne siitä, että nyt lopetetaan entinen meno.

Ulkopolitiikka ilman EU:ta

Suomessa presidentin asema on samaan aikaan vahva ja heikko. Urho Kekkosen ylipitkän valtakauden jälkeen presidentin valtaoikeuksia karsittiin. Sillä tiellä ei silti ole haluttu tai rohjettu mennä loppuun asti eli vain edustuksellisen keulakuvan asemaan. Presidentillä ei ole enää sanomista sisäpolitiikassa, mutta hän johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Lisäksi hänellä on armeijan ylipäällikkönä painava sana maan turvallisuuspolitiikan päälinjoissa.

EU-asiat kuuluvat pääministerille, ei presidentille. Elävässä elämässä rajanveto EU-politiikan ja muun ulkopolitiikan välille on tietysti epäselvää. Siksi selkeästi EU-kriittisen presidentin valinta toisi vahvat jännitteet hallituksen ja presidentin välille.

Nyt niin ei voi käydä. Sekä Niinistö että Haavisto ovat edustaneet Suomen perinteistä aktiivista EU-politiikkaa. Toisen kierroksen keskusteluissa EU-asiat ovat loistaneet poissaolollaan, kun ne ensimmäisellä kierroksella kahdeksan ehdokkaan kesken olivat yksi pääteemoista.

EU-kriittinen kenttä hajosi

Alkuvaiheessa mukana oli kaksi selvästi EU-kriittistä ehdokasta, kevään eduskuntavaalit komeasti voittaneiden perussuomalaisten Timo Soini ja eduskuntavaaleissa surkeasti hävinneen keskustan ehdokas Paavo Väyrynen. Yhdessä heidän äänensä olisivat helposti vieneet toiselle kierrokselle. Mutta nyt Väyrynen hävisi Haavistolle täpärästi, Soini jäi kauas taakse.

Kaiken piti olla valmista Soinin voittokulun jatkumiselle. Toisen kierroksen piti olla tarjottimella. Jotain kuitenkin tapahtui. Soinin kampanja oli ponneton, väsähtänyt ja amatöörimäinen. Hänen tavaramerkkinsä, verbaalinen lahjakkuus, ei ottanut tulta. Samaan aikaan Väyrynen teki huikean jalkatyön, oli energinen ja huumorintajuinen ja paloitteli Suomen EU-politiikkaa säpäleiksi mennen tullen.

Jo 1970-luvulla ministerinä ollut Väyrynen onnistui nousemaan eurokriittisen Suomen kärkihahmoksi, ilman Soinin puolueen edustamia populistisia äänenpainoja. Näin myös Väyrysen menestys näyttäytyi vastareaktiona perussuomalaisten nousulle.

Jos Väyrynen olisi päässyt loppusuoralle, silloin olisi keskusteltu kiivaasti Suomen asemasta euroalueessa ja markan paluusta. Suomen politiikan kummallisuuksiin kuuluu, että erittäin eurokriittinen Väyrynen edustaa samaa puoluetta kuin EU:n talouskomissaari Olli Rehn, joka on eurokriisin pelastusoperaatioiden ytimessä.

Vasemmisto suli pois

Tosin ei näissä vaaleissa myöskään EU-politiikan puolustamisella menestytty. Suomen vahvan EU-roolin isänä pidetyn entisen pääministerin, sosialidemokraattien ehdokkaan Paavo Lipposen tulos oli täydellinen fiasko, noin seitsemän prosenttia äänistä. Tässä puhutaan puolueesta, jonka riveistä ovat tulleet kaikki Kekkosen jälkeisen ajan presidentit, jo 30 vuotta putkeen: Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.

Koko tuon ajan vaalien loppusuoralla on ollut vastakkain porvarien ja sosialistien ehdokas, ja aina on sosialisti voittanut porvarienemmistöisessä maassa. Se loppui nyt. Tosin vasemmisto-oikeisto-jaon merkitys on kadonnut Suomesta jo kauan sitten. Vallitsevimmat jakolinjat kulkevat nyt arvoissa ja suurten kaupunkien ja maaseudun välillä. Se näkyi myös Haaviston ja Väyrysen kamppailussa kakkospaikasta.

Koko suomalainen vasemmisto lähes pyyhkiytyi pois kartalta ykköskierroksella. Mutta jälleen on muistettava, että Suomen politiikassa mikään ei ole yksiselitteistä. Moni nimittäin mielsi vasemmiston pääehdokkaan Lipposen poliitikkona oikeistolaisemmaksi kuin oikeiston pääehdokkaan Sauli Niinistön.

Kaksi oman tien kulkijaa

Millainen presidentti Suomeen sitten on tulossa?

Haavisto edustaa kaupunkilaista sukupolvea, jonka kollektiivitajuntaan kuuluu vaihtoehtoliikkeiden nousu ja luonteva kansainvälisyys. Ecuadorilainen puoliso löytyi, kun Haavisto reppumatkailijana poikkesi bogotalaisessa baarissa Kolumbiassa.

Hyvänä keskustelijana tunnetun Haaviston kansainvälisinä meriitteinä mainitaan ennen muuta toiminta EU:n ja YK:n tehtävissä Sudanissa. Hän on luonut kuvaa eräänlaisena Nobel-palkitun Ahtisaaren manttelinperijänä. Vaaleissa hän on määrätietoisesti häivyttänyt omaa puoluettaan pois näkyviltä: pelkällä vihreydellä ei presidentiksi voi Suomessa nousta.

Niinistö on leimallisemmin kokoomuksen ehdokas, mutta on jo vuosikausia esiintynyt itsenäisenä oman tien kulkijana. Niinistön valttikortteina ovat pitkä kausi valtiovarainministerinä ja toimiminen Euroopan investointipankissa Luxemburgissa.

Kuusi vuotta sitten hän oli vähällä päihittää Halosen vaaleissa, ja sen jälkeen kaikki ovat pitäneet selviönä Niinistön nousua presidentiksi. Tätä ilmiötä selittää myös hänen henkilöhistoriansa. Pitkäaikaisen puolison traaginen kuolema liikenneonnettomuudessa, oma ja poikien täpärä selviytyminen hengissä Thaimaan tsunamin keskeltä, lyhyet kihlat entisen Miss Suomen (joka tuolloin oli kulttuuriministerinä) kanssa, uusi avioliitto 30 vuotta nuoremman naisen kanssa – tällaiset käänteet antavat henkilökuvaan syvyyttä.

Jos Niinistö voittaa, kuten todennäköistä on, kokoomus lukitsee itsensä valta-asemaan pääministerin ja presidentin paikoilla. Se tarkoittaa nykyisen EU- ja eurolinjan jatkumista edellyttäen, että Eurooppa itse säilyy romahtamatta, mutta se ei tarkoita esimerkiksi Nato-jäsenyyttä. Kokoomus suhtautuu puolueena asiaan myönteisemmin kuin muut Suomessa, mutta kansan enemmistön vastustus Natoa kohtaan on sitkeästi niin vahvaa ja syvää, ettei siinä asiassa voi edetä mihinkään.

Uusi presidentti suuntaa pikavauhtia kohti Moskovaa, jonka johtajiin, ketä sitten ovatkin, Suomen presidentit ovat aina pyrkineet luomaan toimivat henkilösuhteet. Myös Halonen onnistui siinä hyvin. Yhdysvaltain suunnalla hänellä on ollut vaikeampaa. YK:n jo ennestään vahva rooli presidentin tekemisissä nousee, jos Suomen pyrkimys turvallisuusneuvoston jäsenyydestä toteutuu.

Samaan aikaan kansa luultavasti menettää kohta kiinnostuksensa. Ne ajat ovat kaukana takana, jolloin presidentin valinnalla linjattiin kansakunnan kohtaloa. Nyt sillä enemmänkin linjataan ajan henkeä – joka jo näyttää muuttuneen matkalla kevään eduskuntavaaleista talven presidentinvaaleihin.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.