Vaikka suomalainen hyvinvointivaltio ei talouskriisin myötä ole uhattuna, huoli rahojen riittävyydestä on kaatunut uudella tavalla sekä valtion, kuntien että yksittäisten ihmisten niskaan. Silti suurin rahaan liittyvä puheenaihe on viime kuukaudet ollut aivan muualla. Kohu poliitikkojen vaalirahoituksesta on vakavasti syönyt koko poliittisen järjestelmän uskottavuutta.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen piti lokakuussa viikon isyyslomaa, kun perheeseen syntyi toinen tytär. Suomeen vuonna 2009 syntyvällä lapsella on edessään hyvinvointivaltion tasainen polku: lain takaama päivähoitopaikka ja esiopetus, tuloksiltaan maailman parhaaksi mitattu koululaitos, kattava julkinen terveydenhoito.

Nämä palvelut on taattu kaikille. Silti yhä selvemmin näkyvä tosiasia on, että lasten lähtökohdat voivat olla hyvin erilaisia. On perheitä, joissa sukupolvelta toiselle periytyy lähinnä työttömyys ja joissa elämä on erilaisten sosiaalipalveluiden varassa. Talouskriisi on omiaan lisäämään syrjäytyneiden määrää, ja väistämättä kasvava työttömyys tulee yhteiskunnalle monin tavoin hyvin kalliiksi.

Kun ministerin tytär on aikuinen, hän huomaa elävänsä maassa, jossa vanhusväestön osuus on poikkeuksellisen suuri ja jossa hyvinvointi- ja terveyspalveluiden rahoittaminen kasvaneen tarpeen mukaisesti on kaikkien valtiovarainministerien suuri huoli Kataisen jälkeenkin.

Kaikki muuttui epävarmaksi

Vielä pari vuotta sitten kaikki näytti niin ruusuiselta. Työttömyys oli tasaisesti laskenut ja enemmän puhuttiin jo työvoimapulasta. Verotusta oli jo pitkän aikaa hiljalleen laskettu, valtion budjetit olivat ylijäämäisiä, yritykset hyvässä kunnossa.

Se oli silloin. Nyt bruttokansantuotteen arvioidaan tänä vuonna romahtavan seitsemän prosenttia. Työttömyys näyttää nousevan yli kymmenen prosentin. Valtio on nopeasti joutunut ottamaan lisää velkaa voidakseen elvyttää ja selvitäkseen pakollisista menoista samaan aikaan kun tulot laskevat.

Kansainvälisessä vertailussa talouskriisin vaikutuksista Suomen luvut eivät ole hälyttäviä eikä maassa ole sen paremmin pankkikriisiä kuin asuntokuplaa. Silti lyhyessä ajassa on tapahtunut iso rakenteellinen muutos, jonka myötä hyvinvointipalveluiden rahoittaminen ja ihmisten elämä ylipäätään on astetta epävakaammalla pohjalla.

Enää ei ole väliä, onko töissä yksityisessä yrityksessä vai julkisella puolella. Joka puolella tehostetaan, säästetään ja leikataan, ja moni ennen täysin varma työpaikka on muuttunut epävarmaksi tai kadonnut jo kokonaan.

Kaikkien laskelmien mukaan Suomessa täytyy pidentää työuraa eli olla entistä kauemmin töissä, jotta yhteiskunta pystyy rahoittamaan väestön ikääntymisestä koituvat kustannukset. Tosiasiassa työpaikoilla osoitetaan ovea hyvin usein juuri niille työntekijöille, jotka ovat lähestymässä eläkeikää ja jotka voidaan työntää lyhyen työttömyyden kautta eläkkeelle johtavaan ”putkeen”. Kansantalouden teoria ja arkielämän käytäntö ovat kaukana toisistaan.

Teorian mukaan myös opiskeluaikoja pitäisi lyhentää ja työelämään siirtyä nopeammin. Käytännössä etenkin nuorisotyöttömyys on noussut. Jos nuori työn syrjään pääseekin kiinni, edessä on usein vain lyhyitä määräaikaisuuksia, ilman mitään varmuutta tulevasta. Niiden varaan on vaikea elämää rakentaa, perustaa perhettä, sijoittaa asuntoon.

Palveluiden rahoitus suuri huoli

Talouskriisi kaatui päälle odottamatta, sillä Suomen piti olla muita maita vahvemmassa kunnossa. Ei kuitenkaan muistettu, että vientiriippuvainen maa ei voi viedä tuotteita, jos kukaan ei niitä osta. Vientiteollisuuden raju romahdus on vähentänyt työpaikkoja ja vaikutus tuntuu monin tavoin muutenkin. Yritykset maksavat paljon entistä vähemmän veroja, jolloin moni kunta ja kaupunki joutuu suuriin vaikeuksiin. Kuntien vastuulla on muun muassa opetuksen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen. On rajansa siinä, paljonko näissä palveluissa voi säästää ilman, että niiden laatu romahtaa.

Palveluiden kilpailuttaminen ja yksityistäminen on ollut kasvava suuntaus jo monen vuoden ajan.

Moni tuntee aitoa huolta siitä, kuinka Suomessa hyvinvointipalvelut oikein jatkossa järjestetään. Väestön vanhenemisen myötä siinä on riittämiin haastetta hyvinäkin aikoina, saati sitten tällaisina. Tilanne näyttää olevan pakottamassa samaan aikaan sekä menojen leikkaamiseen että verotuksen kiristämiseen.

Tähän asti Suomen kokonaisveroaste on laskenut tasaisesti koko 2000-luvun ajan. Nyt se on runsaat 40 prosenttia. Vallitseva oletus on, että verotuksen taso kääntyy väistämättä jälleen nousuun.

Silti näihin teemoihin liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu on viime kuukaudet jäänyt täysin muun kohun jalkoihin. Kuvaava esimerkki on eduskunnasta syyskuulta. Oppositio oli haastanut hallituksen vanhustenhoitoa koskevaan luottamusäänestykseen. Se on asia, joka puhuttaa monia: vanhustenhoidon resurssit eivät läheskään kaikkialla vastaa kasvanutta tarvetta, eivätkä olot aina vastaa käsitystä hyvästä hoidosta.

Kuitenkaan eduskuntakeskustelu tärkeästä aiheesta ei kiinnostanut enää sen paremmin oppositiota, hallitusta kuin kansalaisia. Politiikassa ja eduskunnassa oli meneillään jotain paljon jännittävämpää.

Vaalirahoituskohua ja lautakasoja

Koko kuluneen vuoden ajan Suomessa on puhuttu poliitikkojen vaalirahoituksesta. Vallitseva laki rahoituksen ilmoittamisesta on ollut löysä, ja on käynyt ilmi, etteivät kaikki poliitikot ole noudattaneet sitäkään.

Viime eduskuntavaalien alla ilmestyi epämääräisiä yhtiöitä ja yhdistyksiä, jotka näyttivät surutta jakavan suuria summia etenkin kahden suurimman porvaripuolueen, keskustan ja kokoomuksen ehdokkaille. Mukana vaalirahaa saaneiden listassa on suurin osa nykyisen hallituksen ministereistä.

Vaalirahan vastaanottaminen on ollut laillista mutta asian ilmoittamista on laiminlyöty ja vältelty. Tyypillisesti poliitikkojen muisti omista rahanlähteistään on ollut hyvin hatara ja on parantunut vasta sitten, kun eteen on tullut selkeitä todisteita.

Tämän sotkun sekavat käänteet ovat leimanneet ennen kaikkea pääministeripuoluetta keskustaa mutta myös muita. Lakia vaalirahoituksesta ollaan nyt pikavauhtia muuttamassa paremmaksi, mutta vahinko koko poliittisen koneiston uskottavuutta vastaan ehti jo tapahtua.

Aivan uusille kierroksille mentiin syyskuussa, jolloin jo pääministeri Matti Vanhasen asema oli uhattuna. Oppositio vaati suoraan hänen eroaan, ja parin päivän ajan se näyttikin jopa todennäköiseltä. Uusia vaalejakin pohdittiin vakavissaan ja mediassa moni kyseli, milloin pääministeri lähtee.

Yleisradion TV2 oli ohjelmassaan väittänyt, että 13 vuotta sitten jokin rakennusliike lahjoitti Vanhaselle arvokkaan erän puutavaraa, jotta firma saisi itselleen urakoita. Vanhanen rakensi tuolloin isoa omakotitaloa itselleen ja johti säätiötä, jonka tehtävänä oli rakentaa nuorille tarkoitettuja asuntoja. TV2:n mukaan lähde oli luotettava.

Kyse olisi ollut suorasta korruptiosta, jonka myötä Vanhasen päivät pääministerinä olisivat olleet luetut. Mutta hän iski takaisin ja kutsui rakennusalan lehden tarkastamaan talonsa. Yleisradion väittämää puutavaraa ei sieltä löytynyt. Tilanne jäi auki. On sana sanaa vastaan, mutta Vanhasen asema saattoi lopulta jopa vahvistua, sillä Yleisradion konkreettinen näyttö jäi puuttumaan. Jotkut keskustan poliitikot ovat vuorostaan vaatineet Yleisradion pääjohtajan eroa.

Samaan aikaan media kaivaa jatkuvasti esiin yhä uusia kummallisuuksia takavuosien vaalirahoituksesta. Poliisi on aloittanut tutkintaa, sillä mitä ilmeisimmin lakia on joissakin käänteissä joku rikkonut. Mitään juridisesti langettavaa Vanhasta tai muita ministereitä kohtaan ei ole tätä kirjoitettaessa ilmennyt. Suomen poliittista ilmapiiriä sotku on kuitenkin myrkyttänyt poikkeuksellisella tavalla, sillä kyse ei ole ollut vain yksittäisen poliitikon tekemisistä vaan kokonaisesta pitkäaikaisesta toimintakulttuurista, joka nyt näyttää rysähtäen tulleen tiensä päähän.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.