Ilmastopolitiikassa on aika siirtyä sanoista tekoihin, mikä panee koetukselle sekä kansalaiset, poliitikot että teoriat. Polttoaineiden viime kuukausien rajut hinnankorotukset ovat osoittaneet, että samat ihmiset, jotka viime vuonna painostivat poliitikkoja ympäristötekoihin, ovat nyt kiinnostuneita ennen kaikkea omasta lompakostaan. Samalla on alettu epäillä kaikkia niitä teknologisia ja markkinataloudellisia ratkaisuja, joiden piti pelastaa ilmastomme ilman elämäntyylin muutosta.

Bensiinivero nousee heinäkuun 1. päivä viisi ja dieselvero kymmenen Norjan äyriä litralta (noin 0,6 ja 1,2 senttiä). Ilmoittaessaan valmisteveron korotuksesta valtiovarainministeri Kristin Halvorsen pahoitteli, ettei korotus ollut sen suurempi. Halvorsen johtaa sosialistista vasemmistopuoluetta (SV), joka on perinteisesti ollut puolueista aktiivisin ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa. Nyt puolue on sitä mieltä, että polttoaineen hintoja on korotettava huomattavasti reilummin, jotta autoilu vähenisi ja ilmastokuormitus kevenisi.

Bensakapina Facebookissa

Bensiinikauppiaat ja kansainväliset öljymarkkinat ovat viime kuukausina pitäneet huolen siitä, että SV:n hinnankorotuspolitiikkaa on päästy kokeilemaan käytännössä. Raakaöljyn hinnankorotukset ovat johtaneet siihen, että bensiini- ja diesellitra maksaa nyt 3–4 kruunua (37–50 senttiä) enemmän kuin viime talvena. Poliitikkojen päättämät valmisteverot alkavat kalveta suhteessa öljyn hintaan.

Kansa ei kuitenkaan pysty protestoimaan öljymarkkinoita vaan poliitikkoja vastaan, ja sitä se totisesti tekeekin tänä keväänä. Muuan kiukkuinen autoilija onnistui värväämään vajaassa viikossa sata tuhatta samanmielistä Facebookin ystäväryhmäänsä. Tiedotusvälineissä kirjoitetaan juttu toisensa jälkeen ihmisistä ja yrityksistä, jotka ovat riippuvaisia henkilö- tai kuorma-autosta ja jotka nyt joutuvat kärsimään hinnankorotuksista.

Poliittiset mielipidemittaukset osoittavat edistyspuolueen kannatuksen kasvavan, ja useimmat tarkkailijat ja toimijat tulkitsevat sen johtuvan korkeista polttoainehinnoista. Edistyspuolue on aina ollut etunenässä vastustamassa korkeita bensiinin hintoja, ja puolueelle sopii loistavasti, että ”tavalliseen kansaan kohdistuvien” valmisteverojen korotusten vastainen perinteinen politiikka voidaan nyt kytkeä ilmastopolitiikan todellisen oppositiopuolueen rooliin. Edistyspuolue on suurkäräjien ainoa puolue, joka vastustaa hallituksen ilmastoselontekoa. Se on poliittinen toimintasuunnitelma, jonka tavoitteena on ilmastonmuutoksen pysäyttäminen.

Kesäkuun alussa muihin puolueisiin kohdistui sen verran kova paine, että näytti olevan pelkkä ajan kysymys, ennen kuin ne antaisivat periksi ja alentaisivat bensiiniveroa – täysin ilmaston etujen vastaisesti. Luultavasti ne kuitenkin pitävät pintansa. Julkisessa keskustelussa yhä useammat vastustavat kaikkia niitä, jotka ovat kiinnostuneempia lompakostaan kuin ilmastosta. Lisäksi poliitikot voivat helpottaa yksityisten kansalaisten ja yritysten taloudellista ahdinkoa monella muullakin tavalla kuin alentamalla bensiiniveroa.

Bensiinikapina kuvaa kuitenkin hyvin sitä, mitä voisi ehkä sanoa Norjan yleisen mielipiteen tunnelmanmuutokseksi. Euforian tilalle on tullut epäilys ja/tai vastahakoisuus. Viime vuonna oli tuskin epäilystäkään siitä, että kansan mielestä poliitikot etenivät liian hitaasti ilmastonmuutoksen torjunnassa. Enää ei ole kovin helppo sanoa, mitä kansa haluaa – vaatimus siitä, että jotakin on tehtävä, on kenties yhtä suuri kuin ennenkin, mutta epäilys siitä, mitä pitää tehdä, on aivan varmasti kasvanut. Yksi avainsana muutoksen ymmärtämiseksi on biopolttoaine.

Biopolttoaineet vastaan elintarvikekriisi

Viime vuonna sanottiin, että biopolttoainepanostukset ovat tärkeä osa ilmasto-ongelman ratkaisua. Tänä keväänä sanotaan, että läntisen maailman biopolttoainekysyntä on syynä globaaliin elintarvikekriisiin. Kumpikin kanta on niin erittelemätön, että ne menevät pieleen. Ne jotka viime vuonna puhuivat Norjassa lämpimästi biopolttoaineiden puolesta, ajattelivat ennen kaikkea norjalaista biomassaa – eli lähinnä lehtimetsää, jota versoo maassa liikaakin. Biodieselin sekoittaminen perinteiseen polttoaineeseen nähtiin yhtenä monista toimista, joilla vähennetään fossiilisten polttoaineiden käyttöä maailmassa. Nyt valokeila kohdistuu amerikkalaisiin viljelijöihin, jotka saavat tukiaisia siirtyäkseen ruoan tuotannosta polttoaineen tuotantoon, eikä ole kovin helppo nähdä, että elintarvikekriisi johtuu suurelta osin Aasian väestön- ja elintasonkasvusta.

Ylimalkainen keskustelu biopolttoaineista nivoutuu suoraan yleisemmän tason keskusteluun ilmastopolitiikasta. Vaikutuskeinojen valinta kiinnostaa yhä useampia. Voiko olla niin, että maailman pelastamisinnossamme teemme asioita, jotka pahimmillaan aiheuttavat enemmän harmia kuin hyötyä, ja parhaimmillaankin toimivat huonosti? On yhä enemmän aihetta kyseenalaistaa Norjan ilmastokeskustelun ensi vaiheelle tyypillinen teknologiahurmos (jota käsiteltiin tällä verkkosivulla helmikuussa 2007 ilmestyneessä artikkelissa).

Mongstadin "kuuhunlaskeutumishanke" on vahvin ilmaus uskosta siihen, että uusi teknologia pystyy pelastamaan ilmaston ilman että meidän tarvitsee olennaisesti muuttaa elintapojamme. Tälle tuulen pieksämälle alueelle Bergenin pohjoispuolelle rakennetaan öljynjalostamon viereen kaasuvoimala, jonka hiilidioksidipäästöt otetaan lähes kokonaisuudessaan talteen ja sijoitetaan meren pohjaan. Ongelmana on se, etteivät teknologit vielä tiedä, miten tämä kaikki pystytään tekemään taloudellisesti ja resursseja säästäen.

Hallitus on järjestänyt asiat asianomaisen EU-komissaarin kanssa niin, että nyt näyttää jokseenkin selvältä, että hankkeen rahoittamiseen voidaan myöntää tarvittavat tuet, mutta teknologisia läpimurtoja on huomattavasti hankalampi hankkia neuvotteluteitse. Ja samalla kun työtä tehdään, saadaan yhä uutta tietoa ja vasta-argumentteja. Kuinka paljon energiaa voimme käyttää hiilidioksidipäästöjen talteen ottamiseen? Kuinka varma hiilidioksidivaraston on oltava? Ja ennen kaikkea: Kuinka paljon rahaa on mahdollista ja pakko käyttää? Jos kyse on huikeasta miljardisummasta, olisi kenties ollut järkevämpää käyttää rahat muihin ilmastotoimiin – joko kolmannessa maailmassa tai muualla kuin öljy- ja kaasusektorilla.

Kysymyksiä esitettiin myös viime vuonna, mutta tuolloin kiinnitettiin paljon enemmän huomiota siihen, että oli ylipäätään tehtävä jotakin. Tarkoitus pyhittää keinot. Nyt kun vaikutuskeinoja ollaan muovaamassa, niihin jokaiseen kiinnitetään luonnollisesti enemmän huomiota.

Satoja miljoonia euroja sademetsiin

Se lisää epäilyjä ja epäluuloa, mutta luultavasti myös ymmärrystä hallituksen ajankäyttöä kohtaan. Kun hallitus Balin ilmastokokouksen alla ilmoitti aikovansa myöntää jopa kolme miljardia kruunua (noin 376 miljoonaa euroa) vuodessa maailman sademetsien pelastamiseen, kysyttiin välittömästi, miksi rahoja ei voisi antaa saman tien. Brasilian, Indonesian ja muiden sademetsämaiden viranomaiset olisivat ottaneet rahat ilomielin vastaan, ja vihjailtiin, että Norjan hallitus piti pelkästään näön vuoksi niin tiukasti kiinni hyvistä rutiineistaan ja tehokkaista laatutarkastuksista – ja että toimien lykkäämisellä se ehkä säästäisi muutaman miljardin. Vastaavalla tavalla kyseenalaistettiin valtiovarainministeriön vitkastelu ulkomaisten päästökiintiöiden ostamisessa.

Nyt monet poliitikot kuitenkin onnittelevat itseään siitä, että sekä päästökiintiökauppaa että sademetsärahaston suunnittelua on mietitty hieman pitempään. On olemassa todellinen riski, että norjalaisten miljardit olisi sijoitettu hankkeisiin, jotka eivät erityisesti hyödyttäisi ilmastoa tai jotka olisi toteutettu joka tapauksessa ilman ulkopuolista rahoitustakin.

Tämänhetkisissä tunnelmissa käy helposti niin, että epäonnistunut päästökiintiökauppa tai väärin investoidut sademetsärahat saisivat aikaan suurta vahinkoa. Ne olisivat saattaneet antaa sellaisen vaikutelman, että suurkäräjät ei tiennyt mitä teki valmistellessaan ilmastoselontekoa ja hyväksyessään sen viime vuoden syksyllä ja tänä talvena. Se puolestaan johtaisi siihen, että ihmisiä olisi erittäin vaikea saada uskomaan poliitikkoja heidän sanoessaan, että meidän on muun muassa vähennettävä tulevaisuudessa autoilua rajoittaaksemme maapallon lämpötilan kohoamisen kahteen asteeseen.

Se mitä poliitikot kaikkein eniten tarvitsevat lähivuosina, on auktoriteetti ilmastoasioissa. On vaikea ajatella, että uusi ympäristösopimus saataisiin aikaan Kööpenhaminassa, elleivät länsimaiden poliitikot ole halukkaita vaatimaan elämäntavan muutoksia omilta äänestäjiltään. Pelkällä rahalla ja teknologialla ei päästä riittävän pitkälle.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.