Tuulivoiman osuus Suomen energiantuotannosta on minimaalisen pieni. Paine tuulivoiman tuotannon reippaaseen lisäämiseen on kasvanut nopeasti. Ilmastonmuutos pakottaa Suomea muutenkin kääntämään katsetta kohti kotimaisia uusiutuvia energialähteitä. Suomen sähkönkulutuksesta tuotetaan tuulivoimalla vain pari prosentin kymmenystä. Tuulivoimaloiden kapasiteetti on noin sata megawattia, eikä uusia mastoja ole kovin paljon rakenteilla. Näillä lukemilla Suomi jää aivan lähtöviivoille vertailussa Ruotsin, Norjan ja etenkin Tanskan kanssa.

Sääoloista asia ei ole kiinni, sillä tuulta kyllä riittää siinä missä pohjoismaisille naapureillekin. Kyse on ollut tahdosta, mikä puolestaan on heijastunut tukipolitiikkaan. Tuulivoima on nähty näpertelynä, ja koska sen tuottamista ei ole tuettu, kannattavuus on jäänyt heikoksi ja määrä pieneksi.

Tämä tilanne saattaa muuttua jo nopeasti. Etenkin Pohjanlahden rannikolle on suunniteltu tuulivoimapuistoja, jotka moninkertaistaisivat nykyisen tuotannon. Niiden rakentamisen edellytyksenä on tukipolitiikan muutos, ja sellainen alkaa olla näköpiirissä.

Suomen ympäristöministeri vaihtui syyskuun lopussa, kun keskustan varapuheenjohtaja Paula Lehtomäki jäi äitiyslomalle ja häntä tuuraamaan arviolta puoleksi vuodeksi tuli Kimmo Tiilikainen. Molemmat heistä jakelivat lähtö- ja tulohaastatteluissaan vankkoja lausuntoja tuulivoiman lisäämisen puolesta.

Lehtomäki asetti tavoitteeksi tuulivoimaloiden kapasiteetin ”monikymmenkertaistamisen” seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tiilikainen oli samoilla linjoilla: hän puhui 2000–3000 megawatin tuulivoimakapasiteetista vuoteen 2020 mennessä. Tämä vastaisi tehoiltaan jo paria ydinvoimalaa.

Nämä ovat silti vasta puheita. Tuulivoiman tiellä olevien sähkön hintapolitiikan esteiden purkaminen olisi ollut mahdollista kirjata tavoitteeksi kevään hallitusneuvotteluissa, mutta hallitusohjelmasta ei sellaista löydy. Käytännön toimet tuulivoiman merkittäväksi edistämiseksi siis yhä puuttuvat.

Silti näkyvillä on, että tuulivoiman ja muiden uusiutuvien energialähteiden käyttöä on lisättävä tuntuvasti. Nyt noin neljännes Suomen kulutuksesta tulee uusiutuvasta energiasta. Tulevaisuudessa osuuden pitäisi olla ainakin kolmannes. Euroopan unionilta odotetaan vuoden loppuun mennessä entistä tiukempia uusiutuvaa energiaa koskevia tavoitteita.

Metsillä on liikaa käyttäjiä

Siinä kuviossa tuulivoiman lisääminen voi olla helpoin osaratkaisu. Muut keinot ovat vaikeampia. Todennäköistä on myös biomassan käytön lisääminen, mutta puulla on monia muitakin ottajia.

Viidennes Suomen metsäteollisuuden puuraaka-aineesta on viime vuosina tullut Venäjältä. Nyt Venäjä on nostamassa puun vientitulleja siten, että hinta tulee suomalaisostajille aivan liian kalliiksi. Suomi on koettanut vaikuttaa Venäjän päätökseen niin kahdenvälisissä neuvotteluissa kuin EU:n ja WTO:n kautta, mutta toistaiseksi tuloksetta. Jos tullipäätös pysyy, sama puumäärä on saatava kotimaasta tai sitten tehtaita on suljettava.

Suomessa puun hakkuumääriä voidaan jonkin verran lisätä, mutta silloin puun energiakäytön lisääminen on vaikeampaa. Lisäksi metsien suojelun ja talouskäytön välillä on jo nyt ollut isoja ristiriitoja, viime ajat etenkin Lapin pohjoisosissa. Siellä on törmätty myös matkailun ja hakkuiden ristiriitaan, kun turisteille pitäisi näyttää koskematonta luontoa eikä revittyjä kantoja.

Tämän metsiä koskevan palapelin ratkaisu on yksi lähivuosien isoista haasteista.

Toisenlainen ongelma on biopolttoaineissa, joiden käyttö Suomessa on ollut hyvin vähäistä. Nyt määrää olisi lisättävä jo EU:n päätösten myötä. Mutta Suomen pohjoisilta pelloilta biopolttoaineen raaka-aineen saaminen taloudellisesti kannattavalla tavalla on vaikeaa, eikä tuonnin kasvattamista ole nähty kovin mielekkääksi.

Asiaa on entisestään hämmentänyt tuore keskustelu, jonka mukaan biopolttoaineen tuottaminen kokonaisuutena itse asiassa lisää kasvihuonekaasujen päästöjä eikä suinkaan vähennä niitä.

Tekoaltaat heiluttavat hallitusta

Vesivoima olisi saasteeton ratkaisu, mutta siinäkään ei ilman riitoja voi tehdä muuta kuin parantaa olemassa olevien voimaloiden tehoa. Esillä on ollut vain kaksi pohjoissuomalaista kohdetta, joissa olisi mahdollista rakentaa uusia voimaloita. Ongelmana on, että ne edellyttäisivät tekoaltaita, eikä kumpaakaan voi rakentaa ilman suojelulakien purkamista.

Toisesta eli Itä-Lapissa sijaitsevasta Vuotoksen altaasta on väitelty jo puoli vuosisataa. Rakentamispäätöksiä on tullut ja mennyt ja asia on käynyt läpi kaikki mahdolliset oikeusasteet EU:ta myöten. Oulun lähellä oleva Kollajan allas on pienempi ja vähemmän kiistelty kohde, mutta senkin rakentamisen estää voimassa oleva suojelulaki.

Nämä tekoaltaat eivät Suomen sähköntuotantoon kovin suuria vaikuttaisi, mutta poliittista vaikutusta niillä on senkin edestä. Rakentamispäätös voi hajottaa koko hallituksen. Vihreiden ehto hallitukseen tulolle oli, ettei näitä altaita rakenneta, ja sellaisen lupauksen he ymmärtävät saaneensa. Muiden puolueiden rivit ovat asiassa hajallaan. Oikeusministerin paikka on kuitenkin vihreillä, eikä siinä ministeriössä suojelulakien purkamista valmistella ilman hallituskriisiä.

Ydinvoimasuunnitelmia pitkin maata

Suomessa myös ydinvoima- ja ilmastokeskustelu kytkeytyvät yhteen. Ydinvoiman puoltajien argumentti on, ettei ydinvoima tuota kasvihuonepäästöjä. Ydinvoiman vastustajat taas sanovat, että samoilla rahasummilla voitaisiin energian säästämisen ja uusiutuvan energian hyväksi tehdä ihmeitä.

Yhtä uutta ydinvoimalaa parhaillaan rakennetaan, kaksi muuta lupahakemusta on valmisteilla. Nyt on ryhdytty etsimään myös aivan uusia sijaintipaikkoja mahdolliselle uudelle ydinvoimalalle. Paikkoja on kartoitettu etenkin Pohjanlahden ja Perämeren rannikolla, ja eräät näistä sijaintivaihtoehdoista olisivat jo kohtalaisen lähellä Ruotsia.

Uusien hakemusten kannalta ongelmana on, että Olkiluodossa Suomen viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat pahan kerran eli ainakin kaksi vuotta aikataulusta jäljessä ja työmaalta kantautuu koko ajan vaikeuksista kertovia uutisia. On myös nousemassa kiista siitä, kuka oikein korvaa myöhästymisestä aiheutuvat valtavat kustannukset: ranskalainen valmistaja, suomalainen tilaaja ­ – vai suomalainen kuluttaja.

Katse jo vuoteen 2050

Ilmastonmuutos ja sen uhkakuvat ovat kuluvan vuoden aikana tulleet räjähtämällä suomalaiseen keskusteluun ja suomalaiseen tajuntaan. Poliitikot ja talouselämän johtajat puhuvat toinen toisensa jälkeen tarpeesta vastata ilmastohaasteeseen. Veropolitiikkaa muutetaan, kulutusta yritetään ohjailla säästävämpään suuntaan. Kovin paljon tulokset eivät vielä käytännössä näy: tilastot osoittavat suomalaisten tahtovan koko ajan suurempia autoja, ja erityisesti nousussa on ollut paljon kuluttavien katumaasturien myynti.

Esimerkiksi vähäpäästöisten dieselautojen hankkimista ei vielä millään tavalla kannusteta verojen tai maksujen avulla. Monet muutkin käytännön keinot ovat vasta puheissa. Tietulleja ei missään vielä ole.

Suomen ilmastopolitiikka on viime ajat pitkälti ollut reagointia Kioton sopimuksen vaatimuksiin ja EU:n linjauksiin. Omia itsenäisiä tavoitteita on mietitty vähemmän.

Kun uusi porvarihallitus keväällä aloitti, sen ohjelmassa ilmasto oli näkyvästi esillä. Käytännössä tämä on näkynyt siinä, että hallitus nimesi itselleen erityisen ilmastopoliittisen asiantuntijan, vihreiden nuoren kansanedustajan Oras Tynkkysen. Syksyllä hänelle annettiin vielä lisää tehtäviä.

Hallitus valmistelee virkamiestyönä ilmasto- ja energiastrategiaa, joka ulottuisi vuoteen 2020 asti. Tynkkysen vetämän työryhmän urakkana on laatia selonteko, jossa ilmastonmuutosta Suomen kannalta mietittäisiin aina vuoteen 2050 katsoen. Siinä on määrä muun muassa pohtia keinoja pudottaa päästöt noin viidesosaan nykyisestä. Tällainen tavoitteenasettelu on uutta Suomessa.

Näin ollen ilmastopolitiikan tiukentamiseen valmistaudutaan monella suunnalla. Varsinaisia uusia ratkaisuja tai poliittisia linjauksia ei vielä ole paljon nähty, mutta niiden aika voi olla jo piankin.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.