Joulunpyhien myötä tulivat myös pakkaset, ja monet vitsailivatkin, että ilmaston lämpenemiseltä oli mennyt pasmat sekaisin. Ja se näkyi – ainakin sähkölaskussa.

Ruotsin hallitukselle viilenevä ilmastokeskustelu merkitsi tarpeeseen tullutta taukoa. Kööpenhaminassa käydyt neuvottelut eivät johtaneet mihinkään. Kokous päättyi lähestulkoon farssin merkeissä, ja Ruotsin EU-puheenjohtajuudelle se tarkoitti valtaisaa arvonmenetystä.

Porvarillisen allianssihallituksen aloittaessa nelisen vuotta sitten ympäristökysymyksistä juuri ilmasto haluttiin asettaa etusijalle.

Pääministeri Fredrik Reinfeldt profiloi myös itseään ilmastokysymyksellä, vaikka antoi ympäristöministeri Andreas Carlgrenin vastata raskaasta taustatyöstä.

Puheenjohtajakausi

Ilmastosta muodostui myös yksi Ruotsin EU-puheenjohtajakauden tärkeimmistä kysymyksistä vuoden 2009 jälkipuoliskolla.

Kun Fredrik Reinfeldt esitteli puheenjohtajakauden EU-parlamentille, hän mainitsi ilmastoasiat aivan ensimmäiseksi.

– Ilmasto- ja energiakysymyksistä tulee puheenjohtajakautemme tärkeimpiä aiheita.

Näin Reinfeldt totesi vuoden 2008 alussa. Pian hänen oli kuitenkin toppuuteltava odotuksia. Kuukausi ennen ilmastokokousta Reinfeldt lopulta myönsi Ruotsin televisiossa menettäneensä uskonsa sitovan sopimuksen syntymiseen Kööpenhaminassa.

Hän osui naulan kantaan, sillä kaoottisten neuvottelupäivien jälkeen Kööpenhaminan anti oli vain vesittynyt asiakirja, jota ei voi kutsua sopimukseksi.

Mitä oikein tapahtui? Mikä oli sopimuksen tiellä ja miten koko maailma, EU, Pohjoismaat ja Ruotsi voivat nyt jatkaa kohti oikeaa ilmastosopimusta?

Ajassa taaksepäin

Ilmastokysymysten ongelmien ymmärtämiseksi on hypättävä ajassa kaksitoista vuotta taaksepäin joulukuussa 1997 pidettyyn Kioton ilmastokokoukseen.

Luxemburg toimi tuolloin EU:n puheenjohtajana, mutta globaalia ilmastosopimusta ajoi lähinnä vahva ilmastokomissaari Ritt Bjerregaard.

Tanskan ympäristöministeri Svend Auken ja Ruotsin ympäristöministeri Anna Lindh tekivät myös työtä sitovan sopimuksen solmimiseksi. EU oli varsinaisen sopimusmallin takana, ja kehitysmaat olivat tuolloin avainasemassa sopimusta laadittaessa. Köyhien maiden kehittymistarpeet otettiin huomioon, ja niille annettiin mahdollisuudet jatkaa kasvuaan, kun taas teollisuusmaille määrättiin päästörajoituksia. Rikkaimpien maiden oli tarkoitus vähentää päästöjään 5,2 prosenttia vuoteen 2012 mennessä. EU-maat allekirjoittivat sopimuksen yhdessä Japanin kanssa.

Toiset maat, kuten Venäjä ja Australia, empivät. Yhdysvallat ei puolestaan ikinä allekirjoittanut Kioton pöytäkirjaa.

Amerikkalaisten perustelut ovat vaihdelleet presidentin mukaan, mutta Yhdysvaltojen kykenemättömyys tai haluttomuus muuttaa elämäntyyliään on aina ollut lähtökohta. Yhdysvallat on myös aina viitannut siihen, että muidenkin maiden on vähennettävä päästöjään. Viime vuosina katseet ovat kohdistuneet kasvaviin maihin kuten Kiinaan ja Intiaan, ja sen myötä ilmastoasiassa on alkanut entistä enemmän olla kysymys poliittisesta arvovallasta.

Ilmastokeskustelu on saanut vahvoja hiekkalaatikkoleikkien piirteitä suurten maiden osoitellessa toisiaan: ”Miks ton ei tarvi?”

Yksi, yhteinen sopimus

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kävi kyllä vaalitaistoa ilmastopolitiikalla, mutta senaatti laittoi hänet pian ruotuun ja Obama saapui Kööpenhaminaan vailla varsinaista mandaattia.

Ennen Kööpenhaminan kokousta Ruotsi halusi puheenjohtajamaana kuitenkin saavuttaa yksimielisyyden äänekkäiden suurvaltojen välille, ja sen vuoksi panostettiin yhden ainoan koko maailmaa koskevan sopimuksen solmimiseen. Kaikkien oli tarkoitus allekirjoittaa sopimus ja kantaa vastuunsa ilmastosta. Toivottiin, että tällä tavoin saadaan sekä Yhdysvallat että Kiina mukaan.

Uuden sopimuksen myötä Kioton pöytäkirja olisi kuitenkin kumoutunut ja kehitysmaiden erivapaudet olisivat olleet vaarassa.

Sekä Ruotsi että kokouksen isäntämaa Tanska ajoivat kiivaasti yhtä yhteistä sopimusta.

Kehitysmaat protestoivat

Raskaan työn raataja Andreas Carlgren sai tehtäväkseen esitellä idean täysin uudesta sopimuksesta kaksi kuukautta ennen Kööpenhaminan kokousta.

– Kioton pöytäkirja tarvitsee uudet raamit osana laajempaa, kaikki maat kattavaa sopimusta.

Ajatus oli kaunis – mutta kehitysmaat nostivat äläkän.

Kun ehdotus viimein saatiin Kööpenhaminan neuvottelupöytään, teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välinen kuilu oli kasvanut ylitsepääsemättömäksi.

Fredrik Reinfeldt ja Lars Løkke Rasmussen olivat kaikesta päätellen niin suurvaltojen lumoissa, etteivät he huomanneet kehitysmaiden turhautumista siitä, että niiden pitäisi kärsiä teollisuusmaiden synneistä.

Kööpenhaminan jälkimainingeissa kaikki syyttelevät toisiaan. On kuitenkin selvää, että suurvallat EU mukaan lukien eivät ottaneet kehitysmaita riittävän vakavasti. Sen vuoksi Kööpenhaminassa ei syntynyt sitovaa sopimusta.

Kun ilmastokokouksen jälkeiset tunnelmat alkavat pikku hiljaa rauhoittua, EU:n ympäristöministerit ottavat ilmastoneuvottelut taas asiakseen. Seuraava ilmastokokous järjestetään Meksikossa joulukuussa. Jo tammi-helmikuun vaihteessa maiden tulee jättää ensimmäinen raportti kansallisista päästövähennyksistä.

YK:n rooli

Ruotsissa YK:n asemaa on kyseenalaistettu ja muita ratkaisuja peräänkuulutettu. Tukholmassa toimiva liberaali ajatushautomo Fores on sitä mieltä, että eniten päästöjä aiheuttavien maiden tulisi muodostaa oma fooruminsa. Kehitysmaille myönnettävät varat voitaisiin rahastoida aivan uuteen laitokseen.

Ruotsin entinen ympäristöministeri, sosiaalidemokraatti Lena Sommestad huomauttaa, että ilmastopolitiikalla ja sosiaalisella oikeudenmukaisuudella on yhteys. Hän haluaisi jatkoneuvottelujen käsittelevän molempia aiheita yhdessä.

Ruotsin luonnonsuojeluyhdistys on sitä mieltä, että tarvitaan globaalia Marshall-suunnitelmaa, joka käsittäisi jopa satoja miljardeja Yhdysvaltain dollareita vuosittain kymmenen vuoden ajan.

Tulivat varat mitä kautta tahansa, kehitysmaat vaativat luonnollisesti korvauksia ilmastohaitoista, joita niille on jo aiheutunut tulvien ja aavikoitumisen muodossa. Ne tarvitsevat myös tukea viedäkseen kehitystä ilmastomyötäisempään suuntaan. Todennäköisesti tämä tulee myös jatkossa tapahtumaan YK:n johdolla, koska ilmastoon liittyy vahvoja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia.

Voidaan kuitenkin väittää, että Yhdysvallat on aina halutessaan ajanut YK:n ohi, ja Kööpenhaminassa Obama kävi neuvotteluja suoraan Kiinan Wen Jiabaon kanssa.

Supervaltojen voimainmittelöstä alkoi uusi geopoliittinen ja turvallisuuspoliittinen kausi. Kiina on nyt ajanut Yhdysvaltain ohi kasvihuonekaasupäästöjen määrässä ja johtaa nyt tilastoja. Väestömäärään suhteutettuna Yhdysvallat on kuitenkin suurin saastuttaja. Kaksi jättiä koetteli voimiaan keskellä ilmastokokousta.

Pohjoismaiden ministerien osa oli seurata tilannetta vierestä.

EU:ssa hiljaista

Kööpenhaminan ilmastokokouksen kariuduttua EU on samassa pisteessä kuin ennen kokousta. Koska muu maailma ei hyväksynyt päästövähennyksiä, ei myöskään EU:n lupaus 30 prosentin vähennyksestä ole voimassa. Andreas Carlgren väittää edelleen EU:n pystyvän 30 prosentin vähennyksiin, mutta ministerineuvostossa hänellä tulee olemaan ongelmia, sillä Puola ja Italia ovat vastaan.

On siis palattu lähtöpisteeseen.

Ruotsi heittänyt pyyhkeen kehään

Ruotsissa hallituksen kommentit ovat tähän mennessä vaikuttaneet lähinnä alistuneilta ja kiukkuisilta. Ilmasto ei todennäköisesti nouse allianssipuolueissa ydinkysymykseksi syyskuun vaaleissa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että punavihreän opposition yhä suositumpi ympäristöpuolue yrittää kerätä pisteitä hallituksen epäonnistumisen kustannuksella.

Kansa ei ole enää yhtä sitoutunutta, ja Ruotsin tiedotusvälineissä ei ilmastoasioita juuri enää käsitellä.

Pohjoismaita piinaava pakkanen saattaa kuitenkin taas saada vauhtia kansan ilmastokeskusteluun. Joulukuun ja tammikuun sähkölaskujen summat hipovat pilviä ja muistuttanevat energiansäästämisen tarpeellisuudesta.

Kenties juuri energiakysymykset pitävät ilmastokysymykset pinnalla, kunnes Kööpenhaminan aiheuttamasta pettymyksestä on selvitty.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.