Norjan hallitus kehuu varmistaneensa kulttuurille ennätysmäisen muhkeat määrärahat. Käden ulottuvilla on tavoite, jonka mukaan kaikkiaan prosentti maan bruttokansantuotteesta kanavoidaan kulttuuriin vuoteen 2014 mennessä. Hallitus ja suurkäräjät eivät kuitenkaan ole pyrkineet avartamaan poliitikkojen ja yhteiskunnan käsitystä siitä, mikä on kulttuuripolitiikkaa. Laajat keskustelut sananvapaudesta ja monimuotoisuudesta on jätetty pitkälti muiden huoleksi. Kulttuuritaistelusta ei Norjassa näy jälkeäkään.

Kulttuuriministeri Trond Giskeä pidetään yhtenä työväenpuolueen suurimmista poliittisista lahjakkuuksista. Hänestä povataan toistuvasti Jens Stoltenbergin manttelinperijää vallanvaihdon joskus koittaessa. Giskeä pidetään myös yhtenä kaikkien aikojen parhaista kulttuuriministereistä. Hän on varmistanut kulttuurisektorille ennätyssuuret määrärahat. Hän on laajentanut kulttuurin käsitettä myöntämällä varoja rockmuseolle ja muulle kansankulttuurille, ja hän on myös käynyt tiedotusvälineissä näkyvästi esillä olleita kamppailuja Norjan kulttuurielämän keulahahmojen kanssa.

Yksi viime vuosien suurista kulttuuritaisteluista on käyty neljän taide-, muotoilu- ja arkkitehtuurimuseon yhdistämisestä yhdeksi isoksi kansallismuseoksi. Tulenarimmaksi keskustelunaiheeksi on noussut uuden museon sijaintipaikka. Tämä kuvaa hyvin sitä, että Norjan kulttuuripolitiikassa on kyse kulttuurista kovin kapeassa merkityksessä. Aivan yhtä kuvaavaa on se, ettei Giskeä ole arvosteltu juuri muusta kuin siitä, että hän on osallistunut vähän liian innokkaasti vähän liian kansanomaisiin kulttuuritapahtumiin. Kaksi vuotta sitten hänestä jopa napattiin rock-konsertissa kuva, jossa yksi maan suosituimmista naispuolisista artisteista istui hajareisin hänen harteillaan. Giske näytti lehtikuvassa niin tyytyväiseltä, että tästä on sittemmin tullut hänelle poliittinen taakka.

Mediapoliittinen kiista

Kulttuuriministeri vastaa myös mediapolitiikasta, mutta tämäkin politiikan ala määritellään silmiinpistävän kapea-alaisesti – ja mielletään selvästi muuksi kuin kulttuuripolitiikaksi. Kulttuuriministeriön tehtävänä on myöntää lehdistötukea, toimia Norjan yleisradioyhtiön NRK:n yhtiökokouksena ja hallinnoida radio- ja televisiolähetyslupien myöntämistä. Tekniset kysymykset, kuten digitaalisten televisiosignaalien välittäminen ja Internet-yhteyksien järjestäminen koko maahan, kuuluvat liikenneministeriön vastuulle, vaikka niillä mitä ilmeisimmin on kulttuuripoliittisia seurauksia.

Viimeisin suuri mediapoliittinen kiista on liittynyt NRK:n johtamiseen ja poliittisen mainonnan kieltoon. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi loppusyksystä päätöksen, jossa Norjan tapa soveltaa mainontakieltoa katsottiin eräässä tietyssä tapauksessa oikeudenvastaiseksi. Hallitus tulkitsi päätöksen viime talvena siten, että se päätti sekä noudattaa että olla noudattamatta sitä. Alkusysäyksen Strasbourgin tuomioistuimessa puituun juttuun oli nimittäin antanut pieni eläkeläisten puolue, ja tuomioistuimen päätös perustui pitkälti siihen, että poliittinen mainonta voisi auttaa pieniä puolueita saavuttamaan sananvapauden.

Hallitus päätti Trond Gisken johdolla jättää voimaan poliittista mainontaa koskevan yleisen kiellon, mutta tarkensi samalla, että myös pienten puolueiden näkyvyys NRK:ssa tulisi varmistaa. Päätös oli kuin punainen vaate toimittajille ja valtion palveluksessa työskenteleville NRK:n työntekijöille. Yleisradioyhtiö on toki poliittisessa omistuksessa, mutta poliitikot päättivät jo vuosikymmeniä sitten olla sekaantumatta NRK:n toimitukselliseen johtoon. Monet tulkitsivat tapahtuneen siten, että Giske pyrki tulevan vaalitaistelun toimituspäälliköksi varmistamalla eläkeläisten puolueelle ja lukuisille muille pienpuolueille lähetysaikaa televisiossa ja radiossa. Giske on kiistänyt väitteen, muttei ole saanut epäluuloisia toimittajia vakuuttumaan asiasta.

Sanavapauden rajat

Näin konkreettista on siis se sananvapaudesta käytävä keskustelu, josta kulttuuri- ja lehdistöministeri on vastuussa. Yleisempää keskustelua sananvapauden ehdoista ja rajoista käyvät aivan muut henkilöt – ehkä ennen kaikkea ulkoministeri Jonas Gahr Støre, joka muutama viikko sitten esitti painokkaita periaatteellisia syitä siihen, miksi keskustelua olisi pidettävä yllä. Tätä linjaa hän noudatti myös Genevessä pidetyssä YK:n rasisminvastaisessa kokouksessa, jota monet länsimaat boikotoivat, koska Iranin presidentti piti siellä vahvasti Israelin vastaisen puheen.

Monet oppositiopuolueet arvostelivat suurkäräjillä Gahr Støreä siitä, että hän jäi kokoussaliin istumaan Iranin presidentin puheen ajaksi. Oppositiopuolueet ovat viime kuukausina keskittyneet erityisen innokkaasti pohdintoihin siitä, mihin sananvapaus päättyy ja mistä alkaa yksilön oikeus suojautua loukkauksilta. Ne ovat nimittäin löytäneet hallituksen heikon kohdan. Viime talvena kävi ilmi, että pääministerin – ja monen muunkin ministerin – käsitykset sananvapauden rajoista ovat varsin häilyväiset.

Maan kolme hallituspuoluetta pääsivät jo kauan sitten yksimielisyyteen niin kutsutun jumalanpilkkapykälän poistamisesta rikoslaista. Pienin hallituspuolue keskustapuolue halusi jättää pykälän voimaan, mutta antoi kahden suuremman yhteistyöpuolueen jyrätä tahtonsa läpi. Keskustapuolue haastoi kuitenkin hallituskumppaninsa uusintaotteluun ja saikin näennäisesti koko hallituksen suostumaan siihen, että maassa otettaisiin käyttöön ”vihamielisten ilmausten” ja ”uskontoon tai maailmankatsomukseen kohdistuvien vakavien hyökkäysten” kielto. Vasta asian tultua julkisuuteen hallituspuolueet ymmärsivät, että näiden muotoilujen varjolla olisi mahdollista rajoittaa sananvapautta ja suojella uskonnollisia fundamentalisteja monien mielestä oikeutetulta arvostelulta.

Muutaman päivän mediamyllytyksen jälkeen hallitus veti ehdotuksensa takaisin. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Oli syntynyt vaikutelma siitä, ettei hallitus ollut ajatellut asiaa loppuun saakka. Vaikutelma vain vahvistui muutamaa kuukautta myöhemmin, kun kävi ilmi, etteivät ministerit tienneet myöskään, mitä mieltä olisivat hijabin eli naisten päähuivin käytöstä poliisivoimissa. Vaikka kaikkialla Euroopassa oli keskusteltu uskonnollisten päähineiden käytöstä, Norjan hallitus ei ollut pohtinut asiaa kovinkaan perusteellisesti. Oikeusministeri sanoi ensin kyllä, ilmoitti sitten ottavansa aikalisän ja sai lopulta tuekseen pääministerin, joka sanoi ei.

Olematonta monimuotoisuuskeskustelua

Kulttuuripolitiikan kannalta katsottuna kiintoisaa tässä on se, että kulttuurikentän kapea tulkinta liittyy oletettavasti siihen, etteivät uuden kulttuurisen ja uskonnollisen monimuotoisuuden vanavedessä usein heräävät vapauksiin liittyvät kysymykset ole vielä nousseet poliittiseen tietoisuuteen.

Kulttuuriministeri vastasi toki viime vuonna vietetystä monimuotoisuuden teemavuodesta, mutta hän pyrki ensisijaisesti edistämään kulttuurisektorin monimuotoisuutta. Hän on vielä vuosien ajan merkitty mies todettuaan, että monimuotoisuustavoite on saavutettu siinä vaiheessa, kun pakistanilaistaustainen näyttelijä esittää Peer Gyntiä jollakin maan suurista näyttämöistä.

Laaja monimuotoisuuskeskustelu ei koskaan päässyt käyntiin suuren yleisön keskuudessa. Emme käyneet lainkaan keskustelua, jonka pohjalta yhteiskunta pystyisi nykyistä paremmin ottamaan kantaa ”me vastaan muut” -asetelmiin tai pohdintoihin monikulttuurisuudesta ja siitä, mikä on omintakeista, suojelemisen arvoista, norjalaista.

Kysymys hijabin käytön sallimisesta poliisivoimissa osoittaa, että laaja monimuotoisuuskeskustelu kytee kansalaisten keskuudessa. Poliitikot yrittävät vastata näihin virtauksiin toteamalla, että kaikkien Norjassa oleskelevien tulee noudattaa maan lakeja ja sääntöjä, mutta heidän kantansa muuttuvat epämääräisiksi samalla hetkellä, kun keskustelu kääntyy sovinnaisiin tapoihin ja oikeuteen olla erilainen yhteiskunnan enemmistön mielestä ikävällä tavalla.

Molemmissa poliittisissa siivissä pulpahtaa esiin rajanvetokysymyksiä, joihin ei juuri tohdittaisi kajota. Vasemmiston keskuudessa tällainen on ristiriita, joka vallitsee toisaalta naisten oikeuksien, toisaalta kulttuurisen ja ideologisen monimuotoisuuden ihanteen välillä. Oikeistopuolueet miettivät puolestaan kuumeisesti, miten ne saisivat maahanmuuttajagettojen pelon sovitettua yhteen vapauden ihanteidensa kanssa. Esimerkiksi edistyspuolue kannattaa vapaakouluja mutta vastustaa islamilaisen koulun perustamista Osloon.

Norjan politiikassa tämäntyyppiset kysymykset on luokiteltu kotouttamispoliittisiksi asioiksi. Sellaisiahan ne ovatkin, mutta niistä olisi mitä todennäköisimmin syntynyt parempaa keskustelua, jos ne olisi mielletty myös kulttuuripolitiikaksi – sanan laajimmassa merkityksessä.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.