Suomalaisen kulttuurielämän leimallisimpiin piirteisiin kuuluu juuri sen suomalaisuus. Sama koskee politiikkaa ja mediamaailmaa, ylipäätään koko julkista elämää. Maahanmuuttajat ovat enimmäkseen marginaalissa, joskus sivuosissa, hyvin harvoin todellisina toimijoina. Tilanne on sama, puhuttiinpa sitten suomen- tai ruotsinkielisestä kulttuurielämästä.

Muista pohjoismaista poikkeava kielellinen monipuolisuus toki on sisäänrakennettu suomalaiseen kulttuurielämään, sillä tarjontaa on sekä suomeksi että ruotsiksi. Ruotsinkielinen kulttuuri on kielen käyttäjien lukumäärään nähden hyvässä voinnissa. Uusi monikulttuurisuus sen sijaan on yhä heikoissa kantimissa.

Poliittisessa keskustelussa kylläkin on talven aikana nähty erikoinen muutos. Ensimmäisen kerran Suomen politiikassa voidaan nimittäin hahmottaa voimia, jotka kampanjoivat nimenomaan maahanmuuttokriittisyydellä. Tällaiset aatteet ovat näkyviä etenkin internetin keskustelupalstoilla. Vaaleissa niiden varsinaista kannatusta ei vielä ole mitattu, mutta julkisen keskustelun sävy on selvästi muuttunut.

Maahanmuutto oli pitkään pientä

Ilmeinen selitys maahanmuuttajien julkisen roolin vähäisyyteen löytyy historiasta ja tilastoista. Sekä työperusteinen maahanmuutto että turvapaikanhakijoiden tulo Suomeen on ollut pitkään hyvin vähäistä. 1950-luvulta 1970-luvulle Suomi luovutti itse työvoimaa, etenkin Ruotsiin, ja liikenne toiseen suuntaan oli kovin satunnaista. Pakolaispolitiikkakin oli pitkään tiukkaa. Toisin sanoen Suomessa on vain vähän ulkomaalaisperäistä väestöä, jolla olisi juuria maassa jo pidemmältä ajalta.

Varsinaisesti tilanne alkoi muuttua vasta 1990-luvulla maan kansainvälistyessä ja talouden noustessa. Sekä työperusteisen maahanmuuton että turvapaikanhakijoiden tilastot ovat olleet vuosi vuodelta selvässä nousussa. Tämä taas osaltaan heijastuu syntyneessä poliittisessa keskustelussa maahanmuutosta.

Vuonna 1990 Suomen ulkomaalaisväestön määräksi tilastoitiin noin 30 000 henkeä, nyt kansalaisuudeltaan muita kuin suomalaisia on noin 150 000 henkeä. Prosenteissa nousu on suuri, mutta pohjoismaisittain tai eurooppalaisittain määrä on yhä pieni.

Eniten tulijoita lähialueilta

Lisäksi ylivoimaisesti suurimmat ulkomaalaisryhmät ovat Venäjältä, Virosta ja Ruotsista tulleita eli henkilöitä, jotka joko ovat jollain tavoin paluumuuttajia tai ainakin samasta Itämeren kulttuuripiiristä lähtöisin. Minkään muun yksittäisen maan kansalaisten määrä ei nouse edes yli 5 000 hengen. Kun mukaan lasketaan jo Suomen kansalaisuuden saaneet, luvut ovat jonkin verran suurempia.

Suomen kirjallisuuden suurin ilmiö viime vuonna oli Sofi Oksasen kirjoittama teos nimeltä Puhdistus, joka voitti kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot ja jonka myynti oli Suomen mittapuussa valtavan hyvä. Oksanen on nuori nainen, jonka vanhemmista toinen on virolainen ja hänen kirjansa käsitteli virolaisia naiskohtaloita neuvostovallan jaloissa. Aiemmin hän on käsitellyt kirjassaan virolaisten elämää Suomessa.

Tällaisia tekstejä ei kuitenkaan nähdä niinkään osana maahanmuuttokeskustelua vaan pikemminkin lähihistoriaan ja siellä Suomen, Viron ja Venäjän monimutkaisiin suhteisiin liittyvinä puheenvuoroina.

Suomalaiskaupunkien katumiljöötä leimaa ennen muuta venäjän kielen jatkuva yleistyminen. Helsingissä lasketaan, että venäjänkielisiä on jo yli kaksi prosenttia kaupungin asukkaista. Tämän lisäksi venäläisturistien määrät lasketaan sadoissa tuhansissa.

Muutos näkyy kyllä kauppojen mainoskylteissä mutta ei kulttuurielämässä tai joukkotiedotuksessa. Yritykset suomenvenäläisten omasta lehdestä eivät tahdo ottaa tulta. Tulijoiden joukko on koostumukseltaan hyvin hajanainen. Erityiskysymys on sekin, minkä ortodoksikirkon piiriin Venäjältä muuttaneet asettautuvat. Suomen ortodoksikirkko on nimittäin Konstantinopolin eikä Moskovan patriarkan alainen, ja monet venäläiset pitäytyvät mieluummin omassa kirkollisessa piirissään.

Siinäkin on toinen Suomeen ”sisäänrakennettu” kulttuurisen monimuotoisuuden piirre: erittäin luterilaisessa maassa ortodoksit ovat luontevasti toinen kansankirkko, jolla on virallinen asema.

Maahanmuuttajien hidas nousu julkisuuteen

Kahteen kieleen ja kahteen kirkkoon tottuneen maan muutos vielä monikulttuurisemmaksi on meneillään, mutta hitaasti. Kasvava mutta yhä varsin pieni ulkomaalaistaustainen väestö näkyy julkisessa elämässä varsin vähän. On muutamia yksittäisiä maahanmuuttajataustaisia televisiokasvoja tai toimittajanimiä ja joitakin muita julkisuuteen nousseita hahmoja, mutta edelleenkin suomalainen julkisuus ja kulttuuri ovat kasvoiltaan kovin homogeenisia.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että maan eduskunnassa ei ole koskaan ollut ketään selkeästi maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa. Viime vaaleissa se tosin oli jo varsin lähellä, ja tämän kynnyksen ylittäminen on ajan oloon todennäköistä. Kuntien ja kaupunkien valtuustoihin heitä on valittu jonkin verran.

Yksittäisiä esimerkkejä toiseenkin suuntaan löytyy. Esimerkiksi palestiinalaislähtöinen Umayya Abu-Hanna on noussut Suomessa tunnetuksi toimittajaksi ja kirjailijaksi, ja kesäkuun eurovaaleissa hän on mukana vahvana ehdokkaana vihreiden listalla.

Etenkin Helsingin seudulla monikulttuurisuus on jo koulujen arkipäivää. Se johtaa aikanaan myös julkisen näkyvyyden kasvamiseen kun kieleen ja suomalaisiin oloihin kasvanut uusi sukupolvi varttuu, mutta muutos ei tapahdu hetkessä. Vasta viime vuosina suomalainen koululaitos on toden teolla joutunut pohtimaan monikulttuurisuuden haastetta.

Ulkomaalaisvastaisuus nostaa päätään

Ajankohtaisin maahanmuuttoon liittyvä kysymys löytyy kuitenkin politiikasta. Suomalaisen politiikan erityispiirre oli pitkään populistisen, ulkomaalaisvastaisen puolueen puute. Sitä saattoi selittää sekin, että ulkomaalaisväestö oli vähäistä ja kulttuuriset konfliktit pienenpuoleisia.

Nyt populistisen Perussuomalaisen puolueen kannatus on vauhdilla noussut kyselyissä jo lähelle kymmentä prosenttia. Sen kantavana aatteena on EU-vastaisuus ja se nojaa puheenjohtajansa Timo Soinin taitavaan poliittiseen retoriikkaan.

Soini itse ei ole ratsastanut maahanmuuttovastaisilla puheilla. Puolueen nopea kasvu ja hyvä menestys kuntavaaleissa on kuitenkin tuonut mukaan myös väkeä, jolla nimenomaan tämä teema on hallitseva. Etenkin internetin keskustelupalstoilla he ovat olleet hyvin aktiivisia.

Europarlamenttivaalien alla Soini operoi niin, että ulkomaalaisvastaisen siiven keulakuva ei päässyt puolueen ehdokkaaksi. Tällä hän varmisti, että voi itse ilman omista riveistä tulevaa haastajaa olla puolueensa ykkösehdokas ja keskittyä EU:n kritisointiin. On epäselvää, paljonko selkeän ulkomaalaisvastaisella linjalla on todellista kannatusta. Suomalaisen keskustelun sävyyn se on kuitenkin jo vaikuttanut, etenkin kun turvapaikanhakijoiden määrä on nopeasti noussut samaan aikaan kun talous on taantunut ja työttömyys kasvaa. Maahanmuutosta vastaava ministeri, ruotsalaisen kansanpuolueen Astrid Thors on joutunut vastaamaan sävyltään kovaan arvosteluun omaa linjaansa kohtaan.

Vielä vuosi sitten pidettiin yleisesti selvänä, että työperusteisen maahanmuuton tarve kasvaa voimakkaasti Suomen siirtyessä työvoimapulaan. Talouskriisi on muuttanut tuon asetelman ainakin tilapäisesti. Myös asenteissa on tapahtunut heilahdusta jyrkempään suuntaan.

Huhtikuun puolivälissä eduskuntapuolueiden puheenjohtajat yhtä lukuun ottamatta allekirjoittivat rasismin vastaisen vetoomuksen, joka on suunnattu eurovaaleihin ja jossa luvataan sanoutua irti ehdokkaiden mahdollisista rasistista ja maahanmuuttovastaisista mielipiteistä. Ainoana puoluejohtajana nimensä jätti kirjoittamatta nimenomaan perussuomalaisten Timo Soini, joka piti vetoomusta puuttumisena oman puolueensa ehdokasasetteluun.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.