Pankinjohtajat kalterien takana

Islannissa eletään aikoja, jolloin vuoteen 2008 saakka kansallissankareina pidetyt pankkimiehet istuvat tutkintavankeudessa. Kaupthingin entinen hallituksen puheenjohtaja Sigurdur Einarsson pakoilee poliisia. Tämä on alkutahti kaikkiin pankkeihin kohdistuvalle rikostutkinnalle, joka vienee neljä vuotta. Tässä tilanteessa talousromahduksen erikoistutkija Ólafur Hauksson ja hänen neuvonantajansa Eva Joly nauttivat kansan suurta luottamusta. Samaa ei voi sanoa yhteiskunnan muista instituutioista.

Huhtikuun 12. päivä julkistettiin yli 2 000-sivuinen raportti, jonka oli laatinut pian romahduksen jälkeen nimitetty yleiskäräjien tutkimuskomitea.  Useimpien mielestä raportti on perusteellista työtä; sitä voi pitää Islannin poliittisen ja talousjärjestelmän luhistumisen perusteoksena. Raportti on ollut ilmestymisestään lähtien myyntimenestys. Se muuttaa romahduksesta käytyä keskustelua; jotkut seikat ovat nyt täysin kiistattomia tosiasioita.

Raportista ilmenee yksinkertaisesti, että joukko talousrikollisia ryösti Islannin pankit sisältäpäin. Valvontaviranomaiset laiminlöivät tehtävänsä, eivätkä poliitikot ryhtyneet toimiin lukemattomista hälyttävistä merkeistä huolimatta. Pankit tukivat useita poliitikkoja syytämällä rahaa puoluekassaan tai kalliisiin koevaaleihin, joita Islannissa pidettiin romahdusta edeltäneinä vuosina tuon tuostakin.

Ihmiset ovat olleet raivoissaan poliitikoille romahduksesta lähtien, ja raportin julkistamisen jälkeen raivo sen kuin yltyi. Useita henkilöitä vaadittiin kovaäänisesti eroamaan. Jotkut romahduksen aikaiset ministerit, muun muassa pääministeri Geir Haarde ja ulkoministeri Ingibjörg Sólrún Gísladóttir – kahden suurimman puolueen, itsenäisyyspuolueen ja sosiaalidemokraattien, puheenjohtajat – painuivat maan alle juuri ennen kevään 2009 vaaleja. Nyt he ovat ennenaikaisella eläkkeellä vailla poliittista tulevaisuutta – oltuaan aivan äskettäin poliittisen uransa huipulla.

Samoin kävi valtiovarainministeri Árni Mathiesenille. Hän on koulutukseltaan eläinlääkäri ja hoitaa nyt eläimiä Etelä-Islannissa.

Poliitikot katoavat näyttämöltä

Raportin julkistamisen jälkeen kadonneiden joukkoon liittyi itsenäisyyspuolueen varapuheenjohtaja Þorgerður Katrín Gunnarsdóttir. Hän luopui puolueen varapuheenjohtajan paikastaan ja yleiskäräjäpaikastaan – tosin vain tilapäisesti. Þorgerðurin mies oli yksi Kaupthingin huippujohtajista; pariskunta oli ohjannut miehen pankilta saaman jättilainan aivan erityisen kyseenalaiseen kiinteistönvälitysyhtiöön.

Kaksi muutakin vaikutusvaltaista parlamentaarikkoa otti aikalisän: itsenäisyyspuolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja Illugi Gunnarsson, joka oli luhistuneen Glitnir-pankin rahoitusmarkkinarahaston hallituksessa ja joka on nyt rikostutkinnan kohteena yhdessä muiden hallituksen jäsenten kanssa, ja entinen kauppaministeri Björgvin G. Sigurðsson. Björgviniä syytetään Geir Haarden ja Árni Mathiesenin tavoin virkatehtävien laiminlyömisestä. Saattaa olla, että Islantiin perustetaan näiden juttujen vuoksi erityinen valtakunnanoikeus.

Vaatimukset tiettyjen henkilöiden erosta eivät kuitenkaan ole vaimenneet. Vähä vähältä on paljastunut, miten pankit ja suuryritykset ovat tukeneet poliitikoita. Tieto herättää suuttumusta ja tyrmistystä. Tukea saaneet poliitikot kuitenkin pullikoivat vastaan ja haluavat pitää paikkansa, vaikka heitä painostetaan ankarasti eroamaan, eniten ehkä oman puolueen taholta.

Islantilaiset poliitikot eivät perinteisesti luovu paikastaan. Kansanedustajaksi tai ministeriksi kerran päässeet poliitikot katsovat saaneensa lähinnä elinikäisen läänityksen.

Luottamus politiikkaan mennyt

Yleisen käsityksen mukaan puolueet eivät ole siivonneet nurkkiaan romahduksen jälkeen vaan laistaneet sisäisestä välienselvittelystä. Raportin tuomio on niin skandaalimainen, että sitä on mahdotonta sivuuttaa. Nykyinen pääministeri Jóhanna Sigurðardóttir ja nykyinen ulkoministeri Össur Skarphéðinsson olivat kumpikin hallituksessa romahduksen aikaan. Itsenäisyyspuolueen nykyisen puheenjohtajan Bjarni Benediktssonin nimi liitetään moniin suuren laajentumisen aikaisiin epäilyttäviin rahoitustapahtumiin. Entistä pääministeriä Davíð Oddssonia syytetään raportissa virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä keskuspankin johtajana; nyt hän on itsenäisyyspuolueen äänenkannattajan Morgunbladidin päätoimittaja eikä myönnä mitään.

Tämä kaikki tekee Islannin poliittisen ilmapiirin hyvin hankalaksi. Luottamus on täysin nollassa. Vastikään tehdyn mielipidemittauksen mukaan ainoastaan 10,5 prosenttia kysytyistä luotti yleiskäräjiin ja vain 19 prosenttia luotti hallitukseen ja 14 prosenttia oppositioon. Poliittisten puolueiden johtajat saavat kylmän kylvyn vastaavanlaisessa tutkimuksessa: pääministeri Jóhanna Sigurðardóttir ei ole kansan silmissä enää Pyhä Johanna, sillä vain 24 prosenttia sanoo luottavansa häneen.

Epäsuosittu vasemmistohallitus

Viime vuoden vaalien jälkeen valtaan tuli maan historian vasemmistolaisin hallitus, ainakin paperilla. Tosiasiassa se on kuitenkin noudattanut Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tiukkaa ohjelmaa. Edessä on valtion menojen raju leikkaaminen – hallitus esittäytyi alussa pohjoismaiseksi hyvinvointihallitukseksi, mutta pohjoismaista hyvinvointia on hankala pitää yllä, kun valtio on korviaan myöten veloissa.

Nyt hallitus on jo lähes yhtä huonossa huudossa kuin Geir Haarden hallitus, joka oli vallassa romahduksen aikaan. Vihreä vasemmistopuolue on hyvin huolissaan, sillä sen kannattajat vastustavat IMF:ää ja EU:ta ja pitävät puolueen puheenjohtajaa Steingrímur J. Sigfússonia liian byrokraattisena ja kuuliaisena IMF:lle ja islantilaisen kapitalismin jäänteille.

Työttömyys on lähes 10 prosenttia ja tavalliset ihmiset kärvistelevät velkataakkansa alla. Valtiota on vaadittu kuittaamaan osa asuntoveloista, mutta hallitus ei ole reagoinut vaatimuksiin. Velkaantuneet jatkavat oravanpyörässään: velka sen kuin kasvaa, vaikka he kuinka yrittäisivät lyhentää sitä. Pankkien arvellaan nousevan jaloilleen velkaantuneen kansan kustannuksella.

Nelipuoluejärjestelmä

Tyytymättömyys muhii Internetissä. Velkaantuneet ovat perustaneet oman kampanjaorganisaation, ja pienehkö ryhmä kokoontuu yleiskäräjien edustalle joka lauantai – mutta hallituksen taival ei tosiasiassa ole ollut uhattuna. Vihreä vasemmisto on nyt hallituksessa oltuaan pitkään oppositiossa. Se on vasemmistolaisten yhteinen puolue, eivätkä jäsenet hevin käänny sitä vastaan. He suhtautuvat hallitukseen melko epäillen, mutta eivät halua kuitenkaan lähteä siitä ja ryhtyä heittelemään kiviä yleiskäräjätaloa kohti kuten tammikuussa 2009.

Uusien poliittisten voimien on ollut vaikea saada jalansijaa, toisin kuin ennakoitiin. Niin sanottu nelipuoluejärjestelmä on ollut vallassa niin kauan, että jotkut väittävät sen olevan osa kansallisperintöä. Malli on ollut sama vuosikymmenestä toiseen: itsenäisyyspuolue, joka on pohjoismaalaisittain varsin suuri oikeistopuolue, edistyspuolue, joka on milloin liberaalipuolue, milloin talonpoikien puolue, sosiaalidemokraattinen puolue, joka seuraa pohjoismaisia esikuviaan ja vihreä vasemmisto, joka on vanhan sosialistisen puolueen lievästi vihertävä laillinen jälkeläinen.

Järjestelmä on pysynyt jokseenkin muuttumattomana. Sosiaalidemokraattinen puolue on kasvanut ja edistyspuolue kutistunut. Nelipuoluejärjestelmä selvisi hengissä kevään 2009 vaaleista. Itsenäisyyspuolue koki tosin elämänsä pahimman rökityksen, mutta mielipidemittausten mukaan sen kannatus on taas noussut, ja kaksi vasemmistopuoluetta sai ensimmäisen kerran taakseen parlamentin enemmistön.

Paras puolue

Kunnallisvaalien jälkeen on sanottava, että poliittinen järjestelmä on luhistumassa. Kumpikin hallituspuolue ja oppositio kokivat vaaleissa kovia. Reykjavikin vaalitulos kiepahti päälaelleen yllätyspuolueen tultua mukaan kuvaan. Puoluetta johtaa Jón Gnarr, joka on maan suosituimpia viihdyttäjiä, näyttelijä, käsikirjoittaja ja stand-up-koomikko. Hän on tehnyt loistavan uran ja ollut tekemässä viime vuosien suosituimpia tv-ohjelmia ja elokuvia.

Jón Gnarrin huumori on kuitenkin monesti äärimmäistä. Se tasapainoilee huterasti iloisen hulluuden partaalla, mutta koskaan ei voi tietää varmasti, mihin hän päätyy. Entä sitten ”paras puolue”, joka perustettiin alkuvuodesta pienenä vitsinä?

Alkujaan pieni vitsi on paisunut, ja paras puolue sai vaaleissa 35 prosenttia äänistä, joten se voi päättää, kuka Reykjavikia johtaa neljä seuraavaa vuotta. Pohjois-Islannin maineikkaassa pääkaupungissa Akureyrissa vanhat puolueet lähes katosivat, ja riippumaton porvarilista sai lopulta ehdottoman enemmistön, vaikka mukana ei ollut edes koomikoita.

Erityisesti vihreä vasemmisto, jolla totta puhuen ei ollut osaa eikä arpaa romahdukseen, menetti huomattavan osan kannattajistaan, ja itsenäisyyspuolueen vaalitulos Reykjavikissa oli huonoin miesmuistiin. Puolueet eivät tiedä, miten suhtautua uuteen uhkaan: Gnarr puhuu jääkarhuista, huumeettomista yleiskäräjistä vuoteen 2020 mennessä ja kiltteydestä. Tämän rinnalla puolueet vaikuttavat naurettavilta ja jäykiltä – vaikka kukapa niistä enää välittäisi.

Mutta Jón Gnarr on myös korottanut ääntänsä, esimerkiksi äskettäisessä lehtihaastattelussa, jossa hän ounastelee kulttuurivallankumousta ja sanoo poliittisten puolueiden tulleen tiensä päähän. Se on toisaalta herättänyt vähemmän huomiota kuin komiikka. Jón Gnarrilta on kyselty hämmästyttävän vähän, mitä hän on oikeastaan ajatellut tehdä. Miten käy vitsin, kun johdettavana on kaupunki, joka on koko maan tavoin syvässä velkakriisissä? On huolehdittava koulutuksesta ja hyvinvoinnista – eikä rahaa taida jäädä kovin kummoiseen hauskanpitoon. Pysyykö puolue vitsinä vai muuttuuko se vakavasti otettavaksi poliittiseksi puolueeksi? Vaalien jälkeen puolue puhui jopa mahdollisesta laajenemisesta ja osallistumisesta presidentinvaaliin. Ehdokas olisi siinä tapauksessa Jónsi rockyhtye Sigurrósista.

EU-vastaisuutta

Ääriliikkeet tai populistiset liikkeet eivät ole toistaiseksi onnistuneet saamaan jalansijaa Islannissa. Maahanmuuttajien määrä kasvoi voimakkaasti edellisellä vuosikymmenellä. Heidän osuutensa väestöstä kohosi muutamassa vuodessa lähes kymmeneen prosenttiin. Muutos oli melkoinen: yksivärinen yhteiskunta näytti muuttuvan hyvin nopeasti. Vuoden 2007 yleiskäräjävaaleissa liberaalinen puolue – joka alun perin perustettiin kalastuksen sääntelyn vastaisessa mielialassa – yritti pelata ulkomaalaisten määrän kasvun synnyttämällä epäluuloisuudella. Se sai 7,3 prosenttia äänistä. Vuoden 2009 vaaleissa puolue putosi yleiskäräjiltä – ja lakkasi puhumasta ulkomaalaisista. Maahanmuuttajien määrä on laskenut, eivätkä heidän ongelmansa ole tosiasiassa lainkaan esillä.

Silti kaikkea ulkomaalaista kohtaan tunnetaan huomattavan suurta vastenmielisyyttä. Jotkut, etenkin äärioikeistolaiset, haluavat sysätä syyn Islannin talousromahduksesta vihamielisten ulkomaalaisten niskoille, ja he kihisevät kitkerää kansallistuntoa. Suuttumus kohdistuu ennen kaikkea Kansainväliseen valuuttarahastoon ja EU:hun. Islanti on hakenut EU:n jäsenyyttä, mutta nykytilanteessa vaikuttaa mahdottomalta, että kansalaiset kannattaisivat sitä.

Mitä puolueet tekevät?

Parhaan puolueen saavuttama voitto ja kunnallisvaalien tulos yleensä oli ankara isku puolueille. Onko mahdollista, että sama tapahtuisi parlamenttivaaleissa – joita tosin ei tarvitse pitää kuin vasta kolmen vuoden kuluttua? Ihmiset eivät välttämättä äänestä Jón Gnarrin puolesta vaan puolueita vastaan. Onko puolueiden ryhdyttävä siivoamaan nurkkiaan, niin kuin on vaadittu, vai elävätkö ne edelleen siinä toivossa, että kaikki järjestyy jotenkin, ihmiset unohtavat ja taloustilanne paranee? Tilanteeseen liittyy tietysti joitakin vaaratekijöitä: kansankiihottajat voivat löytää tiensä kelvottomien poliittisten puolueiden jättämään tyhjiöön. Puhtaiden käsien kampanjasta – mani pulite – ja Italian poliittisen järjestelmän romahduksesta kului vain kaksi vuotta Berlusconin valtaantuloon.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.