Ei auta, että idean esittäjänä on pääministerin isä: Hallitus ei halua pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittyvän pohjoismaiseksi puolustusliitoksi. Se olisi ajateltavissa vain siinä tapauksessa, että Nato ja Yhdysvallat erityisesti pyytäisivät Norjaa kehittämään alueellisen turvallisuusliittouman Naton turvatakuiden täydennykseksi. Norja nimittäin tekee suurissa turvallisuuspoliittisissa asioissa vain ja ainoastaan sen, mitä Yhdysvallat haluaa.

Pohjois-Norjassa pidettiin maaliskuun lopulla iso sotilasharjoitus, johon osallistui 7 500 sotilasta 14 maasta. Sitä sanottiin Nato-harjoitukseksi, mutta tarkkaan ottaen Natolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Norja tarjosi puitteet yhteisille harjoituksille äärimmäisissä talvioloissa, ja mukaan kutsuttiin useita maita – riippumatta siitä, ovatko ne Pohjois-Atlantin liiton jäseniä vai eivät.

Nato ei enää järjestä kenttäharjoituksia pohjoiseen puolustusalueeseen kohdistuvan hyökkäyksen varalta. Myös pohjoisen alueen esikunta – jonka erityisvastuuna oli pohjoisen alueen uhkien ja kapasiteettien arvioiminen – on lakkautettu. Liittoumalla on kädet täynnä työtä Balkanilla ja Afganistanissa.

Tämänsuuntainen kehitys on käynnistynyt jo aikaisemmin. Naton näkökulma on siirtynyt läheisestä kaukaiseen sen jälkeen, kun se viime vuosisadan lopussa kehitti uuden strategisen toiminta-ajatuksen laajasti määriteltyjen turvallisuusintressien puolustamiseksi Nato-maiden lähialueiden ulkopuolella. Puolustusliitto on myös saanut 20 viime vuoden aikana useita uusia jäseniä, mikä on synnyttänyt useita uusia ”läheisiä intressejä”.

Puolustusvoimien komentaja kannattaa pohjoismaista yhteistyötä

Norjan puolustusvoimien komentaja tiivisti kehityksen Aftenposten-lehdessä uutenavuotena julkaistussa kolumnissa seuraavasti: ”Natolla on eri puolilla Eurooppaa lähes 30 jäsenmaata, joiden strategiset intressit ovat hyvin erilaiset ja joilla ei ole mitään yhteistä olemassaoloon kohdistuvaa uhkaa. Tämä heikentää yhteisiä intressejä ja samalla kollektiivisten turvatakuiden sisältöä.”

Kolumnin tarkoituksena oli perustella pohjoismaisen puolustusyhteistyön lisäämistä. Tärkein näkemys oli, että maantiede ajaa organisaatiosidonnaisuuden ohi. Osa Pohjoismaista on EU:n tai Naton ulkopuolella, mutta tärkeämpää on, että Pohjoismaiden ”strategiset intressit ovat tosiasiassa samat” – ainakin puolustusvoimien komentajan Sverre Diesenin mukaan.

Se oli loistava lähtökohta Thorvald Stoltenbergille, joka kuukautta myöhemmin julkisti raporttinsa ja siihen sisältyvät 13 ehdotusta pohjoismaisen yhteistyön tiivistämisestä. Erityisesti ehdotus täydentävistä turvatakuista vaikuttaa järkevältä nyt, kun Naton takuut tuntuvat heikentyneen. Myös ulkoministeri Jonas Gahr Støre kommentoi ehdotuksia myönteisen varovaisesti.

Nyt hän on pelkästään varovainen. Hallitus jätti maaliskuun puolivälissä suurkäräjille tiedonannon Norjan ulkopolitiikan päälinjoista, eikä siihen sisälly minkäänlaista arviota Stoltenbergin ehdotuksista. Niihin viitataan neutraalisti ja todetaan, että kukin maa käy ehdotukset ensin läpi, minkä jälkeen Pohjoismaiden ulkoministerit käsittelevät niitä keväällä 2009.

Mikäli Gahr Støre haluaa sanoa tulevassa ulkoministerikokouksessa jotakin tärkeää näiden ehdotusten sisällöstä, hänen olisi pitänyt ottaa asia esille suurkäräjien kanssa nimenomaan hallituksen esityksessä. Todennäköisesti hän ei tehnyt sitä, koska ei ole lämmennyt ajatukselle. Näin ollen mikään ei ole muuttunut Norjassa sitten vuoden 1947.

Yhdysvallat on tärkein

Siihen aikaan puolustusliittoa olivat rakentamassa Pohjoismaiden pääministerit. Maat ovat kuitenkin olleet myöhemmin eri mieltä siitä, kuka oli suurin syyllinen neuvottelujen kariutumiseen. Vastuu on kuitenkin suurelta osin Norjan, sillä halusimme liittoutua pohjoismaisten naapureidemme kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että USA tai Iso-Britannia tulisivat takaajiksi. Norjan tuolloinen pääministeri ja puolustusministeri eivät tyytyneet ruotsalaisten vakuutteluihin, joiden mukaan länsiliittoutuneet aivan varmasti rientäisivät avuksemme kriisitilanteessa, vaan he halusivat länsiliittoutuneiden sanovan sen itse ääneen – jotta silloiset neuvostojohtajat tietäisivät sataprosenttisen varmasti, että Pohjoismaihin suuntautuvan hyökkäyksen katsottaisiin kohdistuvan myös Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.

Valittuaan Naton Norja keskittyi puolustuspoliittisessa työssään pitkälti siihen, että se yritti saada amerikkalaiset ”koukkuun”, kuten senaikainen puolustusministeri sanoi. Amerikkalaisten haluttiin pitävän Norjaa niin tärkeänä, että he kriisin tullen rientäisivät automaattisesti avuksemme. Tämän strategian vuoksi emme ole myöskään asettuneet vastustamaan Yhdysvaltoja tärkeimmissä puolustuspoliittisissa kysymyksissä.

Mikään ei viittaa siihen, että 60 vuotta vanha strategia olisi muuttunut. Hallituksen ulkopoliittisessa esityksessä puhutaan hyvin kauniisti turvallisuuspoliittisesta kudoksesta – lukuisista eri organisaatioista ja sopimuksista, joita meidän on kiittäminen siitä, että voimme tuntea olomme hiukan turvallisemmaksi kuin yksinämme. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö juuri Nato, ja vain Nato, olisi edelleenkin sotilaallisen turvallisuutemme tae. Hallituksen esityksessä puhutaan vuorotellen kannatinpalkista, peruskivestä ja kulmakivestä. Siinä ei näy jälkeäkään puolustusvoimien komentajan tammikuisesta lausunnosta, jonka mukaan Naton takuut olisivat heikkenemässä.

Piilointoa pohjoismaiseen yhteistyöhön?

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sisältyy itsenäinen pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden tavoite. Viralliset lausunnot ovat tästä syystä joskus todellista politiikkaa maltillisempia. Ei siis ole poissuljettua, että hallituksen ja maan ulkopoliittisen johdon huoli Nato-takuista ja into pohjoismaiseen yhteistyöhön ovat suurempia kuin viralliset lausunnot antavat ymmärtää.

Näin saattoi päätellä ainakin muutama vuosi sitten, kun Naton huomio keskittyi äärimmäisen voimakkaasti Afganistaniin. Nyt puolustusliiton kiinnostus omiin lähialueisiin on hieman kasvanut. Norjalaiset diplomaatit kehuskelevat, että meillä on oma pikkuruinen ansiomme tässä kehityksessä, koska Norja esitteli vuosi sitten niin sanotun paperin, jonka mukaan on syytä korostaa Naton merkitystä jäsenmaissa. Lähtökohtana oli ajatus, että puolustusliiton kannatus saattaa haihtua, ellei jokainen maa tunne olevansa vakuuttunut siitä, että Naton tehtävä on puolustaa juuri sen etuja.

Järkevästi ajatellen on syytä uskoa Georgian ja Venäjän viimekesäisen sodan merkinneen Naton kehitykselle huomattavasti Norjan diplomaattisia aloitteita enemmän, mutta sillä ei ole mitään väliä niin kauan kuin lopputulos on hyvä – Norjan kannalta. Kun puolustusliitto viettää 60-vuotispäiväänsä odotusten mukaisesti ryhtymällä suunnittelemaan uutta strategista toiminta-ajatusta, on syytä uskoa, että lähialueisiin kiinnitetään nykyistä enemmän huomiota.

Näin ollen pohjoismaisen strategisen yhteistyön tarpeen voi olettaa vähenevän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Thorvald Stoltenbergin ehdotukset jäisivät epäonnistuneiden pohjoismaisten aloitteiden mappiin. Joitakin niistä ollaan jo osittain toteuttamassa. Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien komentajat ovat päässeet kalusto- ja koulutusyhteistyötä koskevissa suunnitelmissaan niin pitkälle, että on vaikea kuvitella heidän enää pyörtävän päätöksiään.

Erikoistuminen säästää rahaa

Kun pohjoismaiset poliitikot oivaltavat, kuinka paljon rahaa Pohjoismaat voivat säästää jakamalla puolustustaakkansa, maat saattavat lähteä nopeastikin erikoistumaan tietyille alueille. Yksi voisi erikoistua hävittäjiin, toinen maahantunkeutumisen torjumiseen ja kolmas, neljäs ja viides merivoimiin. Erikoistuminen johtaisi vuorostaan pohjoismaisiin turvatakuisiin.

Saattaa olla, että Nato ja EU suhtautuvat muutaman vuoden kuluttua myönteisesti tällaiseen kehitykseen. Kumpaakin vaivaa tehtävien ja resurssien epätasapaino. Joidenkin tehtävien delegointi Pohjoismaille saattaa olla houkuttelevaa, erityisesti, kun kiinnostus pohjoisia alueita kohtaan kasvaa, mikä vaatii huomattavasti nykyistä enemmän resursseja.

Pohjoismaisen puolustusliiton voisi kuvitella myös kykenevän toteuttamaan turvatakuita joustavasti. Norjan puolustusvoimien johto pitää ilmeisesti ongelmana sitä, että Natolla tuskin on kapasiteettia tai halua vastata Norjan suvereenisuuteen kohdistuviin pieniin ja rajallisiin loukkauksiin. Kollektiiviset turvatakuut olisivat kenties olleet uskottavampia, jos niiden lisäksi olisi saatu takuut myös mailta, joiden intressien voi olettaa olevan samat kuin meillä. Kenties.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.