Natoon liittymisen eduista ja haitoista väitellään Suomessa nykyään jatkuvasti. Tähän asti jäsenyys on ollut pelkkää teoriaa. Seuraavat eduskuntavaalit kahden vuoden kuluttua saattavat sen sijaan olla jo aidosti merkittävät Suomen Nato-suhteen kannalta. Jäsenyyden kannattajien horisontissa häämöttää vuosi 2012 ensimmäisenä mahdollisuutena asiasta päättämiseen.

Tuohon mennessä Suomeen on valittu uusi hallitus ja uusi presidentti. Vaikka presidentin valtaoikeudet sisäpolitiikassa on karsittu lähes olemattomiin – uutta Kekkosta eli ylivoimaista presidenttiä ei maahan enää voi tulla – ulkopolitiikassa hänellä on yhä sananvaltaa. EU-asiat kuuluvat hallitukselle, mutta muuten ulkopolitiikkaa johtaa määritelmän mukaan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Lisäksi hän päättää Suomen suhteista ulkovaltoihin ja on myös asevoimien ylipäällikkö.

Toisin sanoen presidentin tahdon ohi ei Suomi Natoon mene. Se tarkoittaa, että ei ainakaan Tarja Halosen presidenttikaudella, sillä Halonen on selkeästi Nato-jäsenyyttä vastaan. Mutta Halosen kausi päättyy vuonna 2012, ja uudella presidentillä ja hallituksella voi olla toisenlainen linja.

Suomessa keskustellaan jatkuvasti siitä, pitäisikö presidentiltä riisua kaikki valtaoikeudet ulkopolitiikkaa myöten ja siirtyä yksiselitteisesti pääministerivetoiseen politiikkaan. Se edellyttäisi perustuslain muuttamista. Periaatteessa muutoksen ehtisi vielä tehdä ennen seuraavaa presidenttiä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että riittävää poliittista yksimielisyyttä asiaan ei löydy. Sen vuoksi uuden presidentin näkemyksillä on tässä asiassa paljon merkitystä.

Suomella valtava reserviläisarmeija

On joka tapauksessa helppo ennustaa, että Suomen virallisen linjan muuttaminen suhteessa Natoon ei missään oloissa ole yksinkertaista sen paremmin sisä- kuin ulkopoliittisesti. Sanoihin Suomi ja Nato latautuu valtavan paljon sekä tietoisia mielipiteitä että tiedostamattomia tunteita, joiden juuria voi etsiä aina talvisodasta 1939 asti.

Käytännössä Suomen armeijan kalustohankintoja ja johtamisjärjestelmiä on jo nyt sovitettu yhteen Nato-standardien kanssa. Rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtävissä Suomi tekee Naton kanssa yhteistyötä ilman että siihen olisi liittynyt mitään erityisiä sisäpoliittisia ongelmia. Tämäntapainen kanssakäyminen on tiivistä. Kynnys on virallisessa Nato-jäsenyydessä.

On tarpeen muistaa, että Suomen puolustuspoliittinen kokemusmaailma eroaa täysin muista Pohjoismaista, mikä heijastuu myös nykypäivän ratkaisuihin. Ehkä jo ainoana läntisen Euroopan maista yleinen asevelvollisuus on Suomessa yhä arkipäivää, eikä sitä edes kyseenalaisteta. Suomi pystyy kuukaudessa varustamaan aseisiin 350 000 miehen reserviläisarmeijan, mikä on valtava määrä viiden miljoonan asukkaan maassa.

Tämä ajattelutapa poikkeaa täysin Nato-maiden ammattiarmeijoista. Moni alan asiantuntija on sitä mieltä, että Suomen armeijan reservin määrää voisi huoletta pienentää. Poliitikot eivät tällaista päätöstä silti hevin tee. Nykyisen asevelvollisuusmallin kannatus on niin vankkaa, että muutoksiin ei ole poliittista mahdollisuutta.

Historian suuri painolasti

Selitystä voi hakea historiasta. Suomi oli kahdesti, talvella 1940 ja kesällä 1944, todellisessa kuolemanvaarassa. Ylivoimainen neuvostoarmeija puski päälle, aikomuksenaan Suomen miehittäminen ja yhteiskuntajärjestyksen muuttaminen. Molemmilla kerroilla Suomen armeija kesti, ja molemmilla kerroilla Suomi koki taistelevansa yksin (vaikka jatkosodassa Saksa olikin liittolainen).

Tältä ajalta on iskostunut se ajattelutapa, että Suomen puolustusvoimien on itse omin voimin kyettävä puolustamaan koko valtakuntaa – jolla on 1 300 kilometriä pitkä maaraja Venäjän kanssa.

Sodan jälkeen kansainväliset suhteet ja sisäpolitiikka muuttuivat vaikeaksi tasapainoiluksi idän ja lännen välissä. Aina 1980-luvun loppuun avainsana oli Suomen puolueettomuus. Sen määritelmät olivat jatkuvan diplomaattisen kädenväännön aiheena. Puolueettomuuden myötä Suomi piti etäisyyttä Moskovaan ja rakensi omaa pohjoismaista yhteiskuntaansa. Sen hintana oli, että Suomi joutui pysymään pois monista läntisen Euroopan yhteistyökuvioista Euroopan neuvostoa myöten. Ajatus Suomen Nato-jäsenyydestä oli täysin mahdoton.

Se aika on mennyttä, mutta näkemys Suomen pysymisestä sotilasliittojen ulkopuolella on yhä vahvasti iskostunut monien mieleen. Myös ajatus ulkomaisista joukoista Suomessa on monelle vieras. Lisäksi tähän liittyy eräänlainen reaalipoliittinen tulkinta Suomen asemasta Venäjän naapurissa. Tämän tulkinnan mukaan jäsenyys vain lisäisi jännitystä Suomen rajoilla – vaikka samalla muistutetaan, että Suomi tekee itse omat päätöksensä.

Rauhanturvaoperaatioissa on oltu mukana pitkin maailmaa. Painopisteet ovat nyt Kosovossa ja Afganistanissa, ja molemmissa läheisessä yhteistyössä Naton kanssa. Tosin Afganistanissa on vakinaisesti vain sata sotilasta, mikä on kansainvälisessä vertailussa pieni määrä. Kriisinhallinta ulkomailla on Suomen puolustusvoimille tärkeää, mutta ei painopiste.

Enemmistö Natoa vastaan

Naton kannattajien argumenttina on Suomen turvallisuuden lisääminen ja Naton luonteen muuttuminen. Kyseessä on enemmänkin kansainvälinen yhteistyö- ja kriisinhallintajärjestö, johon kuuluminen olisi luonteva osa Suomen kansainvälisiä suhteita.

Jo Suomen EU-jäsenyys oli tosiasiassa pitkälti turvallisuuspoliittinen valinta. Maa haluttiin ankkuroida vankasti länsieurooppalaisiin rakenteisiin. Mutta EU ja Nato ovat suomalaisessa keskustelussa kaksi eri asiaa. Nato liittyy ennen muuta Yhdysvaltoihin liittyviin mielikuviin, jotka vaihtelevat ristiriitaisesti ihailusta inhoon.

Mielipidekyselyitä Nato-jäsenyydestä on tehty jatkuvasti, ja kaikissa niissä selvä enemmistö on ollut liittymistä vastaan. Sillä on merkitystä, koska mahdollinen jäsenyyspäätös vietäisiin todennäköisesti kansanäänestykseen. Viime aikoina vastustus on alkanut olla laskemaan päin. Monet näkyvät hahmot kuten Nobel-palkittu entinen presidentti Martti Ahtisaari ja entinen pääministeri Paavo Lipponen tukevat jäsenyyttä. Oleellista silti on, että virassa ollessaan he eivät katsoneet voivansa sitä edistää.

Puolueita suhtautuminen Natoon jakaa. Nousussa oleva kokoomus on ainoa merkittävä puolue, joka avoimesti tukee jäsenyyttä. Keskustassa ja SDP:ssä on molempien näkemysten kannattajia, enimmäkseen kuitenkin vastustajia.

Juuri kukaan vastustajistakaan ei kategorisesti sulje jäsenyyttä pois. Suomessa on vuosikaudet vedottu ”Nato-optioon” eli Suomen mahdollisuuteen hakea sotilasliittoon, jos niin päätetään. Eikä enää vuosiin ole puhuttu puolueettomuudesta, vaan liittoutumattomuudesta tai pysymisestä sotilasliittojen ulkopuolella.

Suomen turvallisuuspolitiikkaa linjataan neljän vuoden välein tehtävissä, hyvin perinpohjaisesti valmistelluissa turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa. Tuorein sellainen on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä. Sen linjana on täysin odotetusti, että linja ei muutu. Tämä selonteko vaikuttaa kuitenkin vain lähivuosiin.

Eniten selonteossa on kiinnitetty huomiota Nato-suhteen määrittelyyn. ”On olemassa jatkossakin vahvoja perusteita harkita Suomen Nato-jäsenyyttä”, siinä lukee. Suomalaisessa keskustelussa tämän on tulkittu tarkoittavan sekä Nato-linjan muuttamista että Suomen nykyisen linjan jatkamista. Kyse on ollut lähinnä siitä, kuinka teksti on haluttu lukea.

Thorvald Stoltenbergin raporttiin pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ei Suomessa ole otettu virallisesti kantaa, eikä se herättänyt kovin suurta keskustelua. Vastaanotto oli ristiriitainen. Uusia ajatuksia kiitettiin mutta huomio kiinnittyi etenkin ehdotukseen yhteisestä Islannin ilmavalvonnasta, mitä moni piti Suomelle vieraana tehtävänä. Lisäksi pohdiskeltiin, merkitsikö ehdotus käytännössä liikkumista kohti pohjoismaista puolustusliittoa. Pohjoismaita sinänsä on pidetty luontevana yhteistyösuuntana, ainakin kalustohankinnoissa ja vastaavissa asioissa. On mahdollista, että keskustelu alkaa Suomessa uudestaan, kun raporttia käsitellään virallisilla foorumeilla.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.