Norja edistää rauhanneuvotteluja useilla mantereilla, tukee avokätisesti demokratia- ja ihmisoikeushankkeita ja jakaa enemmän kehitysapua henkeä kohti kuin mikään muu maa. Meitä kutsutaan humanitaariseksi suurvallaksi. Olisiko kuitenkin parempi sanoa, että viranomaiset huolehtivat nykyään tehtävistä, joita norjalaiset lähetysliikkeet hoitivat edellisellä vuosisadalla? Kelpo norjalaisten mielestä öljyrahoilla viedään hyvyyttä.

Norjan Nobel-komitean päätös myöntää tämän vuoden rauhanpalkinto Barack Obamalle nostatti kiivaan keskustelun siitä, onko Obama palkinnon arvoinen – ja samalla käynnistyi uudelleen tasaisin väliajoin leimahtava keskustelu siitä, millaisena norjalaiset pitävät itseään. Kuinka rauhaa rakastavia me norjalaiset loppujen lopuksi olemme? Kenen etuja ajamme mittavalla kehitysmaapolitiikallamme?

Keskustelun lähtökohtana on se, että Norja todella käyttää varsin suuren osan tuloistaan kehitysmaatoimintaan. Kehitysapu on ensi vuonna 1,09 prosenttia maan bruttokansantulosta. Monien muidenkin Pohjoismaiden kehitysapuprosentti on samaa luokkaa, mutta asukasta kohti laskettu kehitysapusumma on öljytulojen ansiosta hyvin suuri – suurempi kuin missään muualla.

Lisäksi Norja on mukana viidessä eri rauhanhankkeessa: Somaliassa, Kolumbiassa, Haitilla, Filippiineillä ja Nepalissa. Niin sanottuja ihmisoikeuskeskusteluja käydään Kiinan, Indonesian ja Vietnamin kanssa. Norjalla on ollut ja on edelleen tärkeä rooli kansainvälisen miinasopimuksen aikaansaamisessa ja pienten käsiaseiden ja rypäleammusten kieltämisessä.

Norjan kansainvälisen toiminnan humanitaarinen piirre korostuu hallituksen esittämissä Afganistanin sotilasoperaatioiden perusteluissa. Norja päätti neljä vuotta sitten jatkaa läsnäoloaan Afganistanissa tarkoituksena osallistua maan väliaikaista hallintoa tukevaan ISAF-operaatioon. Kieltäydyimme kuitenkin osallistumasta Yhdysvaltojen terroristijahtiin, joka tuolloin sisältyi rauhaanpakottamisoperaatioon (Enduring Freedom).

Nämä kaksi Afganistanin-operaatiota on sittemmin yhdistetty. Niillä on nyt yhteiset tavoitteet, ja länsimaisten poliitikkojen on yhä vaikeampi saada kansalaiset uskomaan, että operaatiolla pystyttäisiin rakentamaan kansallisvaltio, joka kykenee turvaamaan afganistanilaisten perusoikeudet.

Afganistanin kehitys saattaa heijastella yleisempää suuntausta. Berliinin muurin murtumisen jälkeen kymmenen vuotta vallinnut luja kehitysoptimismi vahvisti myös uskoa siihen, että länsimaat todella pystyvät auttamaan muuta maailmaa ja parantamaan köyhien ja sorrettujen elinoloja. Puheet Norjasta humanitaarisena suurvaltana olivat tuolloin kiihkeimmillään.

Ulkopolitiikasta kiinnostuneet olivat käyneet jo pitkään lähinnä akateemista keskustelua etu- ja arvopolitiikan suhteesta. Norjan sanottiin käyttävän liikaa aikaa rauhan välittämiseen sekä villahuopien ja ruoan lähettämiseen hätää kärsiville. Emme ehtineet huolehtia elintärkeistä intresseistämme, jotka liittyivät pääasiassa Yhdysvaltain-, Venäjän- ja EU-suhteisiimme. Ulkopolitiikasta vastaavat viranomaiset totesivat arvostelusta, että aktiivinen avustuspolitiikka – rauhanvälitys, kehitysapu, hätäapu, ihmisoikeustyö ja hallinnon tukemiseen tähtäävät operaatiot – paransivat Norjan asemaa suurvaltojen silmissä. Esimerkiksi Yhdysvallat, EU ja Venäjä olivat kiinnostuneempia meistä, koska olimme tärkeitä rauhanvälittäjiä sekä Sudanissa että Sri Lankassa.

Useimmat norjalaiset tyytyivät tähän. Suurkäräjillä oltiin yleisesti sitä mieltä, että kehitysmaapolitiikka oli myös hyvää etupolitiikkaa. Näin päästiin keskustelemaan kehitysmaapolitiikan arvoista. Onko Norjan toiminnalla muissa maissa mitään merkitystä? Tämä keskustelu on kiihtynyt vähitellen viime vuosikymmenen aikana.

Kehitysavusta on aina kiistelty, mutta uutta on ollut kymmenen viime vuoden aikana se, että arvostelua on kuultu aivan uusilta tahoilta. Aluksi kehitysapua arvostelivat lähinnä ne, joiden mielestä Norjan ei olisi ylipäätään kuulunut lähettää rahaa muihin maihin. Viime vuosina myös kehitysavun puolustajat ovat todenneet sen kiistattoman tosiasian, että byrokratia ja korruptio ovat ahmaisseet valtavan suuren osan avusta.

Arvostelu on johtanut siihen, että vaatimuksia vastaanottajamaiden toiminnan avoimuudesta ja hyvästä hallinnosta on kiristetty kuluneen vuosikymmenen aikana. Kehitysapuviranomaiset ovat samalla korostaneet ennakoitavuutta. Vaikka hankkeissa havaittaisiinkin virheitä ja korruptiota, niistä ei voi vetäytyä noin vain, sillä monet syyttömät joutuisivat kärsimään.

Asia hankaloituu entisestään, jos ei tyydytä pelkästään kysymään, menevätkö rahat oikeaan osoitteeseen, vaan tutkitaan myös, saako Norjan apu aikaan pysyviä muutoksia. Norjan kehitysapuviraston NORADin edellisen vuosikertomuksen otsikossa kysyttiin, onko kehitysapu renkaita vedessä vaiko pisaroita meressä. Kehitysapuviranomaiset ovat siis itse pohtineet erilaisten hankkeiden vaikutuksen kestoa. Pelkät hyvät tarkoitusperät eivät todellakaan riitä.

Keskustelussa on kiinnostavaa se, että kehitysavun kannattajat pelkäävät kehitysavun vastustajien käyttävän sitä hyväkseen. Edistyspuolue, joka on yli 20 prosentin kannatuksellaan suurin oppositiopuolue, haluaa supistaa kehitysapua huomattavasti nykyisestä, ja puolueen edustajat viittaavat usein keskustelussa esiin tulleisiin esimerkkeihin hankkeista, jotka ovat jollakin lailla epäonnistuneet. Edistyspuolue perustelee kantaansa sillä, että monet kehitysmaiden johtajat itse ilmoittavat haluavansa mieluummin kauppavaihtoa kuin kehitysapua. Edistyspuolue haluaa purkaa kaupan esteitä rinnan kehitysapubudjetin leikkaamisen kanssa.

Puolue suhtautuu epäillen myös Norjan rauhanvälitystyöhön, ja se on saanut viime vuosina yhä uusia perusteluja. Sri Lankassa Norjan pyrkimykset saada viranomaiset ja tamilitiikerit solmimaan rauha päättyi aiemmin tänä vuonna verilöylyyn. Nyt näyttääkin siltä, että Norjan rauhanvälitystyö on vain pidentänyt konfliktia, joka olisi joka tapauksessa "ratkaistu” raa'alla sotilasvoimalla.

Lähi-idässä kukaan ei puhu enää Oslon-sopimuksesta. Sikäli kuin PLO:n ja Israelin vuonna 1993 solmimaan, suurta huomiota herättäneeseen sopimukseen ylipäätään viitataan, sävy on pikemminkin moittiva kuin kehuva. Norjan rauhanvälityspyrkimykset saivat ehkä palestiinalaisten edustajat tekemään liikaa myönnytyksiä Israelille, mikä etäännytti heidät omasta kansastaan ja tasoitti tietä Hamasille.

Norjan rauhanaloitteiden suuri heikkous on tietysti ollut se, ettei Norjalla ole koskaan ollut erityisen paljon voimaa vaatimustensa takana. Meillä on aina rahaa, mutta ei koskaan mitään muuta. Tämä on johtanut siihen, että Norjan edustajat toimivat aina pelkästään rauhanneuvottelujen järjestäjinä, ilman että heillä olisi mielipidettä konfliktin ”oikeasta” ratkaisusta. Hurskaana tarkoituksena on konfliktin päättäminen, mutta julmana tuloksena voi olla rauha, joka on niin hutera, että se joko ei pidä tai on täysin kohtuuton toisen osapuolen kannalta.

Jos vielä otetaan huomioon, että niin sanotuilla ihmisoikeuskeskusteluilla esimerkiksi Kiinan kanssa on selkeät rajoituksensa, on ymmärrettävää, että keskustelussa ihmetellään Norjan todellista humanitaarisuutta.

Keskustelu edellyttää erilaisia näkökantoja, ja Norjan viranomaiset pitävät edelleen kiinni siitä, että Norjan toimilla todella on merkitystä. ”Humanitaarista politiikkaa” koskevissa omissa vuosikatsauksissaan he luettelevat kokonaisen joukon toimia, jotka epäilemättä ovat hyviä ja oikeita. Norja on etenkin aina valmis lähettämään katastrofialueille ruokaa, telttoja ja lääkkeitä. Avun hallinnointi on myös erikoista siinä mielessä, että huomattava osa siitä kulkee yksityisten avustusjärjestöjen kuten Punaisen Ristin ja Kirkon ulkomaanavun kautta.

Myös Afganistanissa Norja pitää tiukasti kiinni periaatteistaan, joilla puolustetaan humanitaarisen toiminnan omaleimaisuutta. Toisin kuin monet liittolaisemme Norja tekee tiukan eron sotilaallisten ja siviilitoimien välillä vastaanottajamaassa. Kaikkien on ymmärrettävä, että avustustyöntekijä tulee maahan humanitaarisuuden nimissä, kun taas sotilashenkilöllä voi olla ties millaisia tarkoitusperiä.

Ongelmana on vain se, ettei tätä eroa ole helppo pitää yllä Afganistanissa. Vaikuttaa yhä enemmän siltä, ettei paikallinen väestö erottele sotilaita ja siviilihenkilöitä tai norjalaisia ja amerikkalaisia. Kun amerikkalaiset ja monet muutkin kansallisuudet yhdistävät siviili- ja sotilastoiminnan, Norjan politiikka joutuu vaikeuksiin. Hyviä tarkoitusperiämme ei todennäköisesti ymmärretä.

Ei ole helppo olla hyvä pahassa maailmassa.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.