Ruotsissa käytävää kehitysapukeskustelua on helppo havainnollistaa kahden maan – Sambian ja Afganistanin – avulla.

Sambia-kysymys aiheuttaa eripuraa porvarillisessa kokoomushallituksessa, ja Afganistan jakaa puolestaan opposition mielipiteet.

Mikään puolue ei oikeastaan halua lähteä keskustelemaan kehitysavusta ja puolustuksesta. Ruotsalaisten sotilaiden ampuminen Afganistanissa on ainoa asia, joka saa keskustelun kuumenemaan.

Vaikenemisesta ja keskustelun puutteesta huolimatta Ruotsin kehitysyhteistyö on myllerryksessä. Maailmankarttaa on piirretty uudelleen ja globalisaation vaikutukset ulottuvat eittämättä myös Ruotsin muille maille myöntämiin avustuksiin.

1970-luvulla innokkaat avustustyöntekijät lähtivät maailmalle kaivamaan kaivoja. Vähitellen opittiin osallistamaan paikallisväestöä hankkeisiin, sillä kaivothan tulivat heidän käyttöönsä.

Yksi tällainen hanke auttoi kuitenkin vain yhtä kylää, mutta ei helpottanut naapurikylän nälänhätää ja köyhyyttä.

Nykyaikainen kehitysapu tähtää juuri tämän vuoksi kokonaisten yhteiskuntarakenteiden muuttamiseen. Avustusjärjestöt ovat luopuneet yksittäisistä hankkeista ja keskittyvät nykyään pikemminkin työhön ihmisoikeuksien, koulutuksen ja työllistämisen parissa, koska niiden avulla ihmiset voisivat pelastaa itse itsensä köyhyydestä.

Korruption vaara kuitenkin kasvaa, kun tukea annetaan koko yhteiskunnalle tai valtiolle.

Suurpetos

Viime kesänä Sambian terveysministeriössä paljastui suurpetos: vajaan 5 miljoonan euron kavallus. Suuri osa summasta oli Ruotsista myönnettyjä kehitysapurahoja.

Uutinen hävisi vikkelään suurimpien tiedotusvälineiden otsikoista, mutta kokoomuslainen kehitysyhteistyöministeri Gunilla Carlsson hyödynsi internetin tiedonvälitysväyliä ja käynnisti kehitysapukeskustelun Newsmill-keskustelusivustolla.

Hän teki nopeasti ja tehokkaasti selväksi, että Sambian tapauksen kaltainen korruptio ei ole hyväksyttävää. Sen vuoksi hän oli jo tehnyt kehitysapuun muutoksia ja rajoittanut avustuksia saavien maiden määrää.

Carlsson halusi mennä vielä askeleen pidemmälle ja nykyaikaistaa kehitysyhteistyötä, mutta ei kuitenkaan käynnistänyt virallista selvitystä asian tutkimiseksi perusteellisesti. Sen sijaan hän pyysi saada sadan päivän kuluessa kymmenen ehdotusta kehitysyhteistyön tehostamiseksi korruptioskandaalin pohjalta.

– Monet hyväksyvät hiljaa verorahojen katoamisen mustiin aukkoihin tai syviin taskuihin, hän totesi viimekesäisessä lehdistötiedotteessa.

Carlsson toimi todennäköisesti liian nopeasti. Avustusjärjestöt kavahtivat, ja monet katsoivat toimeksiannon kuuluvan oikeiston kehitysavun vastaiseen kampanjointiin. Kampanjan käynnisti pari vuotta sitten konservatiivinen Timbro-ajatushautomo. Kirjailija Pär Krause kirjoittaa Det svenska biståndsberoendet -kirjassaan, että 10 000 henkilöä on riippuvaisia avustusrahoista oman etunsa tähden.

Viranomaisten uudelleenarviointi

Vastustajien mielestä Gunilla Carlsson mässäili korruptiovaaroilla. Syksyn aikana hän hyökkäsi lisäksi rajusti Ruotsin kansainvälisen kehitysyhteistyön keskusviraston Sidan tilinylityksiä vastaan. Kaikki saattoi johtua vain dollarin kurssin heilahduksista, mutta Carlsson lähetti tilintarkastajat Sidaan.

– Sidan talouden ja ohjauksen kuriin saaminen on tietenkin Sidan omalla vastuulla, Gunilla Carlsson totesi Ruotsin radion uutislähetyksessä joulukuussa.

Joulukuussa sata päivää on tullut täyteen ja Gunilla Carlsson haluaa nyt jatkaa tiukkaa linjaansa Ruotsin kehitysyhteistyön uudistamiseksi, sillä hän kuvaa sitä nykyisellään huonosti hoidetuksi, kalliiksi ja pahimmassa tapauksessa korruptoituneeksi. Vaikka Carlssonin arvostelu on kovasanaista, hän ei kuitenkaan ole supistanut kehitysavun määrää – se on edelleen yksi prosentti bruttokansantulosta. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että hänen hallituskumppaninsa kansanpuolueessa ja kristillisdemokraateissa ovat laittaneet kovan kovaa vastaan avun säilyttämiseksi. Samalla on myös hyvä muistaa, että talouskriisin seurauksena bruttokansantulo on pienentynyt, ja sen seurauksena avustus on itse asiassa pudonnut noin kymmenen prosenttia.

Sambia lähtökohtanaan Gunilla Carlsson on kuitenkin käynnistänyt keskustelun tulevaisuuden kehitysyhteistyöstä. Talouskriisi on takuulla auttanut häntä pysyttelemään entistä tiukemmassa budjetissa.

Viime aikoina hallitus on sitä paitsi laajentanut kehitysavun käsitettä sälyttämällä sen alle aivan uusia menoeriä, kuten esimerkiksi ilmastotyön kustannuksia. Ruotsissa, Pohjoismaissa ja EU:ssa yritetään nyt sisällyttää kehitysapuun osa ilmastokustannuksista. Arvostelijat pelkäävät sen vähentävän köyhyyden vastaiseen työhön käytettäviä varoja, mutta tulevaisuudessa nähdään varmasti muitakin innovatiivisia kehitysapuhankkeita. Uutena osana Ruotsin kehitysapubudjettiin ovat tulleet esimerkiksi pakolaisten vastaanoton kustannukset, köyhien maiden velkojen poistot sekä Kabulin, Bagdadin ja Khartoumin suurlähetystöjen vahvistukset.

Ensi vuonna Ruotsin kehitysapuun sisällytetään myös pakolaisille myönnettävät kuntoutustuet sekä korkeakoulustipendit.

Eteläruotsalainen Sydsvenskan-sanomalehti paljasti syksyllä, kuinka maltillinen kokoomus on ajanut kansainvälisestikin kehitysapukäsitteen laajentamista myös sotilaalliseen apuun, mutta tähän kansanpuolue ja kristillisdemokraatit ovat vetäneet rajan – sotilaalliset panostukset eivät kuulu kehitysapuun.

Kokoomushallitus on hajallaan ja Gunilla Carlsson on valtiopäivillä koko lailla yksin muita puolueita vastaan sotilaallisen tuen sisällyttämisessä kehitysapuun.

Afganistan

Kaikki keskusteluun osallistuneet avustusjärjestöt ovat ministerin kanssa yksimielisiä korruption vaarasta. Monet heistä ovat sitä mieltä, että korruptiota ehkäistään parhaiten sitouttamalla kansaa kehitysapukysymyksiin.

Yksi keskusteluun osallistuneista on Ruotsin Afganistan-komitean Thorbjörn Pettersson. Hän haluaa rakentaa kouluja ja sairaaloita yhdessä paikallisväestön kanssa.

Ruotsin läsnäolo Afganistanissa onkin ainoa kysymys, joka kuumentaa Ruotsissa käytävää keskustelua.

Kun Suomen joukot ovat matkalla kotimaahan, Ruotsi lähettää puolestaan uusia ja entistä suurempia joukkoja Pohjois-Afganistaniin. Puolustusministeri Sten Tolgforsin mielestä Ruotsin joukot ovat Afganistanissa turvaamassa rauhaa ja ihmisoikeuksia. Kehitysavun lasketaan nousevan lähes 50 miljoonaan euroon, kun taas sotilaalliset menot tulevat olemaan lähes kolminkertaiset. Kehitysapu on militarisoitunut, ja se herättää vahvoja tunteita sekä politiikassa että yleisessä yhteiskuntakeskustelussa. Vaikka kehitysapukeskustelu olisikin vaisua, Afganistan herättää entistä enemmän tunteita.

Keskustelun kiivauden ymmärtämiseksi on palattava 1970-luvun kaivoja kaivaneisiin avustustyöntekijöihin.

Silloin Ruotsi oli puolueeton maa, joka oli välttynyt sodalta viimeiset 200 vuotta. Ruotsin liittyessä EU:hun ei vielä tehty yhteiseurooppalaista puolustusyhteistyötä. Yhteistyö alkoi muotoutua vuosituhanteen vaihteessa, mutta ei koskaan aiheuttanut sen suurempaa keskustelua Ruotsissa. Sama koskee myös pohjoismaista puolustusyhteistyötä, jota Ruotsin tiedostusvälineissä ei juuri ole mainittu.

Monet ruotsalaiset luulevat takuulla edelleen elävänsä puolueettomassa maassa, ja järkytys on suuri heidän kuullessaan ruotsalaisia sotilaita ammuttavan ulkomailla. Marraskuussa ruotsalaisten enemmistö vastusti Ruotsin Afganistanin-toimia.

Luottamus on hiipunut samaa vauhtia maan entistä kurjemmaksi käyvän tilanteen kanssa. On aivan eri asia lähettää ulkomaille rauhanturvajoukkoja kuin sotilaita, joita vastaan voidaan hyökätä ja jotka voivat tappaa muita.

Kansi kiinni

Kysymys Afganistaniin lähetetyistä ruotsalaisista sotilaista jakaa punavihreää oppositiota ja halkoo sosiaalidemokraattisen puolueen jota kuinkin keskeltä: entisen ulkoministerin Jan Eliassonin (puolesta) ja entisen kehitysyhteistyöministerin Pierre Schorin (vastaan) välistä, jos jako halutaan henkilöidä.

On epäselvää, miten Ruotsin kansa suhtautuu entistä laajempaan puolustusyhteistyöhön. Todennäköisesti useimmat ovat vastikään käsittäneet, että Ruotsi voi olla sodassa.

Vaikka Ruotsin taistelut käydään Naton komennossa, maa ei ole sotilasliiton jäsen. Käsitteet kuten vastavuoroinen puolustus ovat uusia, ja kysymys siitä lähtisivätkö ruotsalaiset sotilaat sotimaan balttilaisten naapureidensa puolesta on puhtaasti hypoteettinen. Siitä ei ole käyty keskustelua eikä siihen ole otettu kantaa.

Koska kehitysapu ja puolustus ovat poliittisesti herkkiä kysymyksiä, niistä ei varmasti tulla keskustelemaan myöskään keväällä. Valtiopäivävaalit ovat liian lähellä, ja hallituspuolueet sen paremmin kuin oppositiokaan eivät ole valmiita ottamaan esille kysymyksiä, jotka aiheuttavat eripuraa omissa riveissä.

Kansi pysyy siis edelleen kiinni.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.