Tanskan ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisenä kysymyksenä on, kuinka kauan tanskalaiset jaksavat tukea maan osallistumista Afganistanin sotilasoperaatioon. Äänestäjät ovat toistaiseksi pysyneet osallistumisen kannalla, ja poliittinen rintama on säilynyt yhtenäisenä. Ilmassa on jo kuitenkin soraääniä.

Afganistanin tapahtumat tunkevat usein epämiellyttävinä tanskalaisten tietoisuuteen sanomalehtien palstoilta, radiosta ja tv-uutisista.

Tiedotusvälineet raportoivat useimmiten uusista talebanien vastaisista taisteluista levottomuuksien piinaamassa maassa, ja otsikoihin nousee säännöllisin väliajoin kertomuksia tanskalaisista sotilaista, jotka ovat haavoittuneet taisteluissa tai joutuneet kuolemaa kylvävien tienvarsipommien uhreiksi.

Afganistanissa on saanut surmansa yli 30 tanskalaissotilasta. Eräs sanomalehti on kaatuneita käsittelevässä juttusarjassaan selvittänyt Afganistanissa menehtyneiden sotilaiden lukumäärää, ja muut lehdet ovat puolestaan kuvailleet sitä, miten osa sotilaista palaa kotiin henkisesti ja fyysisesti vammautuneina.

Tanskalaiset ovat toisin sanoen tosissaan tiedostaneet asuvansa sotaa käyvässä maassa. Kuten monissa muissakin Afganistaniin joukkoja lähettäneissä maissa myös Tanskassa keskustellaan yhä kiivaammin siitä, kulkeeko kaukaisen kohteen kehitys oikeaan suuntaan ja onko mahdollista saada Afganistanin olot vakautettua ja estää maata muuttumasta taas islamilaisten terroristien harjoituskeskukseksi. Lisäksi keskustellaan tiiviisti siitä, kuinka kauan tanskalaisjoukkojen tulisi olla maassa.

Mikään muu ulko- ja turvallisuuspoliittinen aihe ei saa osakseen niin suurta huomiota ja herätä niin perusteellista keskustelua kuin osallistuminen Afganistanin operaatioon.

Poliittinen rintama rakoilee

Barack Obaman päätettyä vastikään vahvistaa talebaneihin kohdistuvaa sotilaallista painetta keskustelu tanskalaisjoukkojen vetäytymispäivämäärästä ja -strategiasta on hieman laantunut. Se voi kuitenkin käynnistyä uudelleen koska tahansa.

Tanskalaisten Afganistanin-operaatiota tukevat puolueet kokoontuivatkin marraskuun lopussa pohtimaan strategian tulevaa suuntaa. Tällöin myös poliittisen rintaman rakoilu kävi erittäin selvästi ilmi. Juuri ennen kokouksen alkua sosiaalidemokraatit totesivat, että Afganistanin hallituksen tulee ottaa vastuulleen Helmandin maakunnassa sijaitseva äärimmäisen vaarallinen vihreä vyöhyke, jolla tanskalaissotilaat toimivat. Sosiaalidemokraattien mukaan alue on siirrettävä afganistanilaisten vastuulle seuraavien kahden vuoden kuluessa. Lisäksi puolue ilmoitti, että vastuun siirtämisen tulee toimia lähtölaukauksena Tanskan lopulliselle vetäytymiselle Afganistanista. Toinen oppositiopuolue, keskustaliberaali Det Radikale Venstre, oli pitkälti yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa samoin kuin sosialistinen kansanpuolue, joka on koko ajan vastustanut Tanskan osallistumista Afganistanin sotilasoperaatioon.

Hallituksen vakituinen tukipuolue Tanskan kansanpuolue puhui puolestaan entistä vahvemman sotilaallisen läsnäolon puolesta, ja näin rintamalinjat oli vedetty.

Kiihkeän mielipiteenvaihdon jälkeen puolueiden onnistui jälleen koota rivinsä, mutta niiden lienee vastaisuudessa yhä vaikeampi pitää kiinni yhteisestä linjasta.

Tanskassa käytävä keskustelu noudattelee siis ulkomailta tuttua kaavaa: Keskustelu kärjistyy jopa kaikkein keskeisimmissä maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Kukaan ei ole unohtanut syyskuun 11. päivää vuonna 2001, jolloin New Yorkin World Trade Center luhistui maan tasalle ja jonka seurauksena käynnistyi operaatio al-Qaidan ajamiseksi Afganistanista. Nyt kuitenkin jopa amerikkalaisten mitta on pikkuhiljaa täyttymässä. Heidän on vaikea nähdä, mitä hyötyä operaatiosta on, ja kasvavat tappiot turhauttavat heitä. Sodan hinta on käymässä sekä rahassa että ihmishengissä mitattuna liian korkeaksi.

Vaikea pitää yllä kannatusta

Tanskan näkökulmasta ei olekaan yllättävää, että keskustelu on käynnistynyt; yllätys on sen sijaan se, että sitä aletaan käydä vasta nyt. Hallituksen johdolla on onnistuttu ällistyttävän pitkään pitämään tanskalaiset vakuuttuneina siitä, että tanskalaissotilaiden on jäätävä Afganistaniin ja osallistuttava taisteluihin, vaikka hallituksen perustelut eivät aina olekaan olleet aivan johdonmukaisia. Aika ajoin on painotettu vahvimmin sitä, että on tärkeää osallistua demokratian rakentamiseen. Toisinaan on puolestaan korostettu, että länsimaiden turvallisuus paranee, jos talebanit ja al-Qaida saadaan kukistettua ja siten estettyä Afganistanin muuttuminen taas vihamielisten terroristien tukikohdaksi.

Monien tanskalaisten mielipiteeseen ovat todennäköisesti myös vaikuttaneet kertomukset laajamittaisesta, etenkin naisiin kohdistuneesta sorrosta, jota Afganistanissa harjoitettiin ennen sotilasoperaation alkamista.

Tanskalaisena erityispiirteenä voidaan mainita, että puolustusministeri Søren Gade on onnistunut säilyttämään ainutlaatuisen aseman kansalaisten keskuudessa. Vaikka hän on joutunut eturivissä puolustamaan Tanskan osallistumista Afganistanin operaatioon ja osallistumaan surmansa saaneiden tanskalaissotilaiden hautajaisiin, hänellä on ollut koko ajan suora yhteys tanskalaisiin.

Myös hallitus on onnistunut pitämään yllä enemmistön laajaa tukea operaatiolle – toisin kuin muutama vuosi sitten, jolloin tanskalaisjoukkojen läsnäoloa Irakissa varjosti syvä poliittinen erimielisyys.

Hallitus varautuu kuitenkin siihen, että vastaisuudessa on yhä hankalampaa säilyttää äänestäjien tuki ja pitää laaja poliittinen rintama yhtenäisenä.

Muutoksen tuulia ilmassa?

Hiukkaakaan liioittelematta voidaan todeta, että muut ulko- ja turvallisuuspoliittiset ongelmat ovat huomattavasti heikommalla sijalla poliittisella asialistalla.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiantuntijat pitävät silti tarkasti silmällä myös muita kysymyksiä, sillä luvassa voi olla suunnanmuutos maan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin siirryttyä Naton pääsihteeriksi vuoden 2009 alussa.

Fogh Rasmussenin valtakaudesta tuli merkittävä – ja kiistelty –, koska hän antoi kovin selkeästi tukensa Euroopassa vihatulle Yhdysvaltain presidentille George W. Bushille.

Siinä, että Tanska asetti Yhdysvaltain-suhteensa selkeästi etusijalle ja toivoi vahvoja transatlanttisia siteitä, ei ollut sinänsä mitään uutta. Samoin toimi myös Anders Fogh Rasmussenin sosiaalidemokraattinen edeltäjä Poul Nyrup Rasmussen. Fogh Rasmussen meni kuitenkin arvostelijoiden mielestä liian pitkälle uhratessaan eurooppalaisen ulottuvuuden ja tukiessaan liian kritiikittömästi George W. Bushia tämän pyrkiessä sotilaallisten keinojen avulla muutoksiin etenkin Irakissa.

Tarkkailijat odottavatkin nyt jännittyneinä, miten Tanskan uusi pääministeri Lars Løkke Rasmussen päättää tasapainotella Yhdysvaltain ja EU:n välillä.

Silmä kovana seurataan myös uuden pääministerin suhtautumista Venäjään, joka on viime vuosina esiintynyt yhä aggressiivisemmin kansainvälisellä näyttämöllä. Ajankohtaisia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä Itämeren alue ja arktiset alueet.

Yksi Tanskan eturivin ulko- ja turvapoliittisista asiantuntijoista on Uffe Ellemann-Jensen, joka toimi maan ulkoministerinä vuosina 1982–1993, toisin sanoen yli kymmenen vuoden ajan.

Ellemann-Jensen pitää nimenomaan arktisten alueiden haasteita tulevaisuuden tärkeänä panostusalueena. Hän huomauttaa Pohjoismaiden ministerineuvoston uudessa tanskaksi ja englanniksi julkaistussa vuosikirjassa ”Én for alle, alle for én – nyt nordisk forsvarssamarbejde?” (Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta – uutta pohjoismaista puolustusyhteistyötä?), että yhteentörmäyksiä voi olla odotettavissa, kun jääpeitteen sulaminen mahdollistaa esimerkiksi öljynporauksen alueilla, joille ei aiemmin ollut pääsyä.

”Meillä on yleissopimus, jonka mukaan arktisten reunavaltioiden on noudatettava kansainvälistä lakia ja oikeutta. Tähän on myöntynyt myös Venäjä, mikä on hyvä asia. Emme kuitenkaan pääse yli emmekä ympäri siitä, että on olemassa erilaisia käsityksiä siitä, miten YK:n merioikeusjärjestelmää tulee käyttää. Turvallisuuspoliittisen tyhjiön muodostumisella voi olla dramaattiset seuraukset – hyvinkin dramaattiset”, Ellemann-Jensen kirjoittaa. Hän kehottaa tässä yhteydessä tiiviiseen pohjoismaiseen yhteistyöhön, jota täydennetään intensiivisellä vuoropuhelulla Nato-kumppaneiden, kuten Kanadan ja Yhdysvaltain, kanssa.

Samassa vuosikirjassa Ellemann-Jensen tähyää myös vuoteen 2049, jolloin Nato täyttää sata vuotta. Entisen ulkoministerin mukaan horisontissa häämöttää muuttunut maailma. Painopiste on siirtynyt Aasiaan, ja länsimaat, etenkin Eurooppa, ovat jääneet suhteessa kehityksen kärjestä ja menettäneet mahdollisuuksiaan vaikuttaa maailman tapahtumiin.

”En osaa sanoa, pystymmekö muuttamaan kehityksen suuntaa. Eurooppalaisten kannattaisi kuitenkin yrittää. Ratkaisun avain on eurooppalaisen yhteistyön laajentaminen. Tässäkin Pohjoismailla on sanansa sanottavana. Vahvistamalla pohjoismaista yhteistyötä voimme saada mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa. Korostan kuitenkin, että tämän täytyy tapahtua laajemmissa puitteissa. Meidän on esiinnyttävä yhtenä rintamana eurooppalaisissa yhteyksissä ja Natossa", Uffe Ellemann-Jensen kannustaa.

Ajatuksena on, että kun kaukaisen Afganistanin sodan melske laantuu ja polttava konflikti painuu taka-alalle, edessä on suurempia ja perustavampia ulko- ja turvallisuuspoliittisia haasteita, joiden ratkaisemiseksi Pohjoismaat – mahdollisesti – hakeutuvat entistä tiiviimmin yhteen.

Juuri nyt taleban ja al-Qaida peittävät kuitenkin näkyvistä tämän tosiasian.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.