Vuonna 1970 Suomen presidentti Urho Kekkonen oli paikalla, kun YK:n yleiskokouksessa rikkaat teollisuusmaat lupasivat nostaa virallisen kehitysapunsa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Kekkonen lupasi Suomen sitoutuvan tähän tavoitteeseen.

Alkavana vuonna vietetään tuon lupauksen 40-vuotispäivää, kuten kehitysyhteistyön parissa toimivat kansalaisjärjestöt mielellään muistuttavat. Nyt ollaan 0,51 prosentissa bruttokansantuotteesta, joka vastaa Euroopan unionissa sovittua minimitavoitetta vanhoille jäsenmaille vuonna 2010. YK:n toivomalle tasolle tähdätään Suomessa nyt vuodeksi 2015.

Takarajoja on annettu ennenkin. Kun nykyisen pääministerin Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti vuonna 2003, kirjattiin hallitusohjelmaan, että 0,7 prosenttia saavutetaan vuonna 2010.

Suomi on kautta vuosien jo ties miten monella kansainvälisellä foorumilla luvannut pyrkiä 0,7 prosenttiin. Pysyminen sen alapuolella tiedetään kiusalliseksi, etenkin pohjoismaisessa vertailussa. On tehty ohjelmia ja aikatauluja – ja todella, kerran eli vuonna 1991 luku saavutettiin ja jopa ylitettiin.

Niihin aikoihin Suomi syöksyi edellisen kerran lamaan. Bruttokansantuote laski rajusti, ja kun kehitysyhteistyön määrärahoja ei ollut ehditty leikata, niiden suhteellinen osuus nousi yli YK:n rajan. Seuraavina vuosina tehtiinkin budjetteihin leikkaus, jota on pidetty kehitysavun vähentämisen maailmanennätysvauhtina. Vuonna 1994 osuus oli enää 0,3 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kotimaisen talouden ongelmat olivat ohittaneet kansainväliset lupaukset, ja kehitysyhteistyö ajettiin rajusti alas.

Nousu tuosta kuopasta on tapahtunut kovin hitaasti, ja nyt käsillä on uusi talouskriisi. Kun kesällä laadittiin valtion budjettia vuodelle 2010, moni pelkäsi punakynän jälleen heiluvan kehitysyhteistyörahojen kohdalla. Tällä erää kuitenkin annettujen lupausten paine oli niin suuri, että rahat pysyivät kutakuinkin ennallaan. Toiminta voi jatkua suunnitelmallisesti.

Keskustelu Suomen kehitysyhteistyöstä on ollut ennen muuta keskustelua määrärahojen tasosta. Sisällöllinen puoli ei juuri ole suurta yleisöä tai poliitikkoja kiinnostanut, eivätkä alan kansalaisjärjestöt ole muodostuneet massaliikkeiksi – kuten eivät kansalaisjärjestöt Suomessa yleensäkään. Samaan aikaan on silti tapahtunut ilmiöitä, jotka kertovat selvästi tietoisuuden kasvusta. Reilun kaupan tuotteita sai vielä kymmenkunta vuotta sitten vain marginaalisista erikoisliikkeistä. Nyt niitä voi valita jokaisen kaupan hyllyltä.

Ajattelutavat Suomen kehitysyhteistyössä ovat vaihdelleet. Toiminnan alkuvuosina vallitseva ideologia oli pitkälti Suomen oman viennin edistäminen. Siitä seurasi paljon kritiikkiä saaneita hankkeita, kuten epäonnistunut yritys perustaa Tansaniaan traktoritehdasta.

Nykyään työn sisältöön paneudutaan paljon syvällisemmin. Päätavoitteina ovat köyhyyden poistaminen ja kestävän kehityksen edistäminen. Painotuksina ovat ilmasto ja ympäristö, kriisien ennaltaehkäisy ja rauhanprosessien tukeminen. Erikseen on vielä listattu tärkeimpiä teemoja: naisten ja tyttöjen aseman ja tasa-arvon edistäminen, lasten, vammaisten, alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuksien edistäminen sekä hiv/aidsin vastainen taistelu.

Kahdenvälisen kehitysyhteistyön pääkohdemaiden lista on kutistunut kahdeksaan. Maat ovat Etiopia, Kenia, Mosambik, Sambia, Tansania, Nepal, Vietnam ja Nicaragua.

Martti Ahtisaaren suuri merkitys

Kansainvälisesti näyttävimmistä saavutuksista eivät Suomessa kuitenkaan ole viime vuosina vastanneet valtion viralliset toimijat, vaan ne ovat yhden miehen eli Martti Ahtisaaren ansiota. Hänen operaationsa (Namibiassa, Kosovossa, Pohjois-Irlannissa, Indonesiassa, Irakissa ja niin edelleen) ovat aivan oma lukunsa Suomen kansainvälisessä historiassa.

Ahtisaari loi uransa suomalaisdiplomaattina Afrikassa, josta jatkoi YK-tehtäviin. Kotimaassaan hän on aina ollut hieman ulkopuolinen – ja juuri tämä ominaisuus nosti hänet presidentiksi 1994, jolloin puolueisiin kyllästyneet suomalaiset etsivät uusia kasvoja kuluneiden poliitikkojen tilalle. Samalla ulkopuolisuus johti siihen, ettei hänellä ollut Suomessa vahvoja tukikoneistoja. Suosio hiipui, ja sosialidemokraatit nostivat uudeksi presidenttiehdokkaakseen Tarja Halosen.

Yksi kausi presidenttinä sai kuitenkin Ahtisaaren kansainvälisen uran aivan uusille kierroksille, etenkin kun kausi huipentui Kosovon sodan sovitteluun. Hän perusti Helsinkiin toimiston (Crisis Management Initiative, CMI), joka valtionhallinnon ulkopuolisena toimijana työskentelee kansainvälisen yhteisön kriisinhallinta- ja konfliktinratkaisukyvyn parantamiseksi. Työlistalla on sekä näkyviä sovittelutehtäviä että ulospäin vähän näkyvää työtä, kuten pohdinta siitä, kuinka informaatio- ja viestintätyökaluja voidaan käyttää avuksi rauhanrakentamisessa.

Ahtisaaren arvostus on Suomessa viimeistään viimevuotisen Nobelin rauhanpalkinnon jälkeen aivan omaa luokkaansa. Voi huoletta sanoa, että käsitys globaalista vastuusta olisi ilman Ahtisaaren toimintaa Suomessa paljon nykyistä alemmalla tasolla – olkoonkin, että CMI itsessään ei Suomen sisällä paljon julkisuutta ole hakenut.

Pitkä perinne rauhanturvaajana

Jo vuosikymmeniä sitten Suomessa syntyi myytti maasta ”rauhanturvaamisen suurvaltana”. Se lähti aktiivisesta osallistumisesta silloisiin YK:n rauhanturvaamisoperaatioihin Kyproksella, Suezilla ja muualla. Perinne on jatkunut: Suomi on mukana parhaillaan esimerkiksi Kosovossa, Tshadissa ja Afganistanissa. Eniten eli noin 400 sotilasta on Kosovossa.

Tämä antaa puolustusvoimille kaivattua kansainvälistä kokemusta. Armeijan päätehtävä on kuitenkin edelleen tukevasti perinteisessä kansallisessa puolustusajattelussa. Maailmalle lähtee vapaaehtoista väkeä, ei ammattimaisia rauhanturvaajia.

Suomen kannalta ongelmana on konfliktien monimutkaistuminen ja osallistuminen mahdolliseen voimankäyttöön. Suomi ei kuulu Natoon, mutta tekee näissä asioissa tiivistä yhteistyötä sen kanssa. Pohjoismainen yhteistoiminta on näillä kentillä jo itsestäänselvyys, etenkin Ruotsin ja Norjan kanssa. Selkeä edellytys on kuitenkin YK:n valtuutus, eikä lähteminen varsinaisiin taistelutehtäviin tule kyseeseen. Voimankäyttö on mahdollista itsepuolustukseksi – kuten on tapahtunut Afganistanissa – mutta ei muuten.

Näin ollen Suomi pitää painopisteinä siviilikriisinhallintaa ja yhteiskuntien auttamista jaloilleen. Itse asiassa Suomen kehitysyhteistyön tavoitteet, kriisinhallintatoiminta ja Ahtisaaren toimiston työ liikkuvat kaikki varsin paljon samoilla suunnilla eli tavoitteena paikata rikki menneitä yhteiskuntia.

Ajankohtainen kysymys joulukuussa oli Naton pyyntö lähettää Afganistaniin lisää joukkoja. Suomella on nyt siellä vain noin 120 sotilasta, ja todennäköisesti määrä kasvaa vain hyvin vähän. Poliitikoilla on kattava yhteisymmärrys siitä, että Afganistanissa on oltava mukana, mutta joukkojen oleellinen lisääminen olisi hyvin vaikea ratkaisu. Lisäksi näyttää siltä, että vapaaehtoiset lähtijät sinne alkavat olla vähissä.

Toimintaa lähialueilla

Oleellinen osa Suomen kansainvälistä panosta on lähialuetoiminta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen se tähtäsi toisaalta Baltian maiden auttamiseen jaloilleen ja toisaalta sosiaalisten ja ympäristöongelmien helpottamiseen Luoteis-Venäjällä, Suomen rajan suunnalla. Baltian maissa toiminta ei ole enää tarpeen ja Venäjälläkin on työn luonne muuttunut. Avustusrahan sijaan korostuu monenkeskinen yhteistyö, johon myös Venäjä sitoutuu.

Esimerkiksi EU:n pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuuteen on luotu rahoitusmekanismeja, joissa Pohjoismaiden investointipankki (NIB) on oleellisesti mukana. Samaan pyritään alkamassa olevassa pohjoisen ulottuvuuden liikenne- ja logistiikkakumppanuudessa. Näissä tavoitteena on alueen ympäristön tilan parantaminen ja kulkuyhteyksien kohentaminen.

Pohjoinen ulottuvuus oli alkujaan Suomen aloite, ja juuri suomalaiset toimijat ovat pyrkineet pitämään aloitetta hengissä ja pumppaamaan sinne uutta sisältöä. Ympäristökumppanuus on toiminut etenkin onnistuneiden rahoitusratkaisujen myötä, hyvänä esimerkkinä Pietariin rakennettu jätevedenpuhdistamo.

Samalla huoli Itämeren tilasta on muutenkin kasvussa. Joulukuussa Suomi nosti NIBin kautta tuntuvasti rahoitustaan Itämeren toimintaohjelmalle.

Tällä alalla toimii myös NEFCO, Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiö, jonka toiminta on tähän asti painottunut Luoteis-Venäjälle, Baltiaan, Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Jatkossa se toimii yhdessä Pohjoismaisen kehitysrahaston (NDF) kanssa rahoittaakseen ilmastoprojekteja köyhimmissä kehitysmaissa.

Näiden elimien (NIB, NDF, NEFCO) päämajat ovat Helsingissä. Niiden toiminta on ollut hyvin asiantuntijapainotteista. Suomalaisen keskustelun sisältöön ne ovat vaikuttaneet kovin vähän, eikä niiden olemassaolosta moni ulkopuolinen tiedä.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.