Pääministeri Lars Løkke Rasmussenin on tulevaisuudessa entistä vaikeampi täyttää tavoitetta Tanskan EU-varaumien poistamisesta ja maan viemisestä aivan Euroopan ytimeen. Eurovaalien jälkeen on päivänselvää, että tanskalaiset haluavat olla mukana EU:ssa. Sen on kuitenkin oltava unioni, joka ei kahmi itselleen liikaa valtaa.

Eurovaalikampanjasta tuli kiihkeille EU:n kannattajille koettelemusten kausi. Tanskan entinen ulkoministeri, vannoutunut Eurooppa-aatteen kannattaja Uffe Ellemann-Jensen kiehahti tuon tuostakin turhautumisen vallassa.

Ellemann-Jensen oli mies, joka 1990-luvun alussa sonnustautui keltaisin EU-tähdin koristeltuihin sinisiin sukkiin ja puhui paatoksella historiallisesta mahdollisuudesta yhdistää toisen maailmansodan jakama Eurooppa.

Hänen puolueestaan Venstrestä tuli noina vuosina kiihkeä eurooppalaisuuden puolestapuhuja, kun taas EU-vastustus kumpusi etenkin sosiaalidemokraattien, sosialistisen kansanpuolueen, äärivasemmiston ja erityisten EU-vastaisten liikkeiden riveistä.

Vaalisunnuntaita eli kesäkuun 7:ttä päivää edeltänyt taistelu Tanskan kolmestatoista europarlamenttipaikasta paljasti kuitenkin entiselle ulkoministerille, että hänen vanha puolueensa suhtautuu EU:hun aiempaa pidättyväisemmin ja epäilevämmin.

Liberaalipuolue Venstren kärkiehdokkaan keskeisenä vaalilauseena oli, että Tanskan on saatava äänensä kuuluviin Euroopassa, ja konservatiivien ykkösnimi totesi puolestaan vaalikampanjansa alkajaisiksi, ettei hän pysty näkemään Turkkia eurooppalaisen perheen täysivaltaisena jäsenenä. Muut porvaripoliitikot vaativat, että EU:lle tulisi asettaa rajat.

Sananvalinta paljasti, että EU-skeptisyys, joka oli aiemmin tunnusomaisinta keskikentän ja vasemman laidan puolueille, on nyt levinnyt pitkälle porvaripuolueiden riveihin.

Vaalitaistelu aiheutti siten valtavia turhaumia Ellemann-Jensenille, joka hyökkäsi julkisuudessa vanhojen puoluetovereidensa kimppuun ja valitti ”laahustavista” tanskalaisista.

Kyllä kiitos, muttei kuitenkaan kiitos ja ylistys

Kehitykseen on monia syitä. Uffe Ellemann-Jensenin seuraaja Anders Fogh Rasmussen, joka toimi Tanskan pääministerinä vuosina 2001–2009, korjasi puolueen EU-kurssia edeltäjäänsä paljon maltillisempaan suuntaan. Tähän suunnanmuutokseen hänellä oli monia hyviä syitä.

Kun Berliinin muuri murtui vuonna 1989 ja kommunismi romahti entisessä Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, Eurooppa oli hetken hurmion vallassa. Huuma haihtui kuitenkin pian, kun pinnan alla kyteneet ongelmat ja ristiriidat ja niistä aiheutuvat haasteet pulpahtivat esiin kommunismin raudanlujan otteen kirvottua. Ajatellaanpa vaikka vain Balkanin sotia tai sitä valtavaa taloudellista taakkaa, joka yhdistymisestä koitui uudelle Saksalle.

Toisaalta Fogh Rasmussen oli ymmärtänyt, ettei hän saisi äänestäjiä puolelleen pelkästään Eurooppa-innostusta osoittamalla. Esimerkiksi vuonna 1992 tanskalaiset äänestivät Maastrichtin sopimusta vastaan Ellemann-Jensenin kiihkeästä kampanjoinnista huolimatta, ja vuonna 2000 tanskalaiset kieltäytyivät vaihtamasta kruunua euroon.

Muuan vääräleuka on todennut osoittaen sanansa selvästi Ellemann-Jensenille, että on ihan paikallaan sanoa Euroopalle kyllä kiitos, muttei kuitenkaan kiitos ja ylistys. Fogh Rasmussen puhuikin hyvin kuvaavasti ”Tulosten Euroopasta” tehdessään yhdessä vaiheessa selkoa Tanskan Eurooppa-politiikasta. Maljapuheista pitäisi luopua ja loputtomien sopimusmuutosten sijasta tulisi keskittyä konkreettisiin tuloksiin, Fogh Rasmussen totesi.

Hänen suunnanmuutoksessaan oli myös taktinen ulottuvuus. Tiivis yhteistyö Tanskan kansanpuolueen kanssa oli elintärkeää Fogh Rasmussenille aina siitä lähtien, kun hän nousi hallitusvaltaan vuonna 2001, ja Tanskan kansanpuolueen yhtenä tavaramerkkinä on ollut nimenomaan EU-vastaisuus aina puolueen perustamisvuodesta 1995 alkaen. Pitämällä aiempaa matalampaa EU-profiilia Fogh Rasmussen pystyi paremmin varmistamaan yhteistyön sujumisen Pia Kjærsgaardin ja Tanskan kansapuolueen muun johdon kanssa.

Kannattajien mielestä Fogh Rasmussen valitsi realistisen ja aiempaa uskottavamman linjan, arvostelijoiden mielestä hän ei osoittanut riittävää johtajuutta Eurooppa-politiikassa.

Ääriliikkeiden heikko menestys

Vain yksi puolue kävi eurovaalien alla varauksettoman EU-myönteistä kampanjaa: kyseessä oli Det Radikale Venstre, joka ei kuitenkaan onnistunut saamaan edustajaa europarlamenttiin.

Vaalien häviäjiin lukeutui kiintoisaa kyllä myös EU:ta vastustava Kesäkuun liike. Ääripäät kärsivät toisin sanoen tappion: äänestäjiin eivät vedonneet sen paremmin kiihkeät Eurooppa-aatteen kannattajat kuin perinteiset EU:n vastustajatkaan.

Keskikentän puolueet Venstre, konservatiivit ja sosiaalidemokraatit pärjäsivät tyydyttävästi (mutteivät yhtään paremmin), ja vaalien voittajiksi nousivat Tanskan kansanpuolue ja sosialistinen kansanpuolue. Molemmat puolueet ovat viime vuosina toimineet johtotähtinä epäileväisille tanskalaisille, jotka eivät halua antaa EU:lle liikaa valtaa.

Sosialistinen kansanpuolue on toki muuttanut EU-politiikkaansa asteittain suvaitsevampaan suuntaan, mutta se vastustaa edelleen euroon siirtymistä. Tanskan kansanpuolue on vastaavasti muuttunut unionin kiivaasta vastustajasta puolueeksi, joka tekee harkittuja täsmäiskuja alueille, joilla EU:n vaikutusvalta on sen mielestä liian suuri.

Puolueet suhtautuvat siis EU:hun aiempaa suvaitsevammin mutta vetoavat samalla äänestäjiin, jotka pelkäävät EU:n kahmivan itselleen asteittain liikaa vaikutusvaltaa.

Pia Kjærsgaard määrää tahdin

Tanskan kansanpuolueen eurovaalimenestyksen salaisuutena on se, että puolue sai jo vuosi sitten unelma-alun vaalikampanjalleen.

Kun keskustelu EY-tuomioistuimen Metock-tuomiosta leimahti käyntiin kesän 2008 helteessä ja tanskalaiset yhtäkkiä ymmärsivät, että EU voisi osittain vesittää Tanskan tiukan ulkomaalaispolitiikan, puolue sai kuin tarjottimella ainutlaatuisen lähtökohdan kampanjalleen.

Metock-tuomiossa yhdistyivät nimittäin puolueen tavaramerkit: taistelu tiukan ulkomaalaispolitiikan puolesta ja kamppailu EU:n kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan.

Tätä lähtökohtaa puolueen kärkiehdokas Morten Messerschmidt osasi hyödyntää niin taitavasti, että hän onnistui kahmimaan itselleen 7. kesäkuuta yli 280 000 henkilökohtaista ääntä. Ääntenlaskennan jälkeen varmistui, että Tanskan kansanpuolue oli saanut Euroopan parlamenttiin peräti kaksi paikkaa, ja tähän saavutukseen se siis ylsi lähtemättä vaaliliittoon minkään muun puolueen kanssa.

Tanskan kansanpuolueen menestykseen on syytä kiinnittää riittävästi huomiota, sillä puolue pääsee vastaisuudessa lyömään oman vahvan leimansa Tanskan Eurooppa-politiikkaan.

Hallituksen näkökulmasta on ilahduttavaa, että aiempien vuosien järkkymätön EU-vastustus on heikkenemässä. Kukaan ei käytännössä keskustele siitä, pitääkö Tanskan olla mukana EU:ssa vai ei. Nyt kun sosialistinen kansanpuolue on korjannut kurssiaan Eurooppa-myönteisempään suuntaan, hallitus voi myös toivoa saavansa uuden liittolaisen taisteluun Tanskan EU-varaumien poistamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole pääministeri Lars Løkke Rasmussenille mikään helppo tehtävä.

Tanskan kansanpuolue näytti kyntensä EU-vaalien alla ja ratsasti kampanjassaan pelottavan taitavasti iskulauseella ”Tanska takaisin meille”. Lars Løkke Rasmussen voi toki löytää itselleen liittolaiset, joiden tuella hän ehkä pystyy vakuuttamaan tanskalaiset puolustusta koskevan varauman tarpeettomuudesta, mutta hänen on äärimmäisen vaikeaa saada tanskalaisia luopumaan oikeudellista yhteistyötä ja euroa koskevista varaumista.

Tanskan kansanpuolue on nimittäin niin tosissaan ymmärtänyt kosiskella EU-epäilijöitä, että pääministeri tuskin uskaltaa haastaa Pia Kjærsgaardin varaumia koskevaan kansanäänestykseen ennen seuraavia kansankäräjävaaleja.

Varaumien poistaminen on päinvastoin työn ja tuskan takana, ja Lars Løkke Rasmussen joutuu painimaan kyllä-puolta piinaavan uuden suuren strategisen ongelman kanssa: Toisaalta pesäero Ellemann-Jensenin EU-innostukseen on korjannut puolueen kurssia äänestäjien enemmistön kannalta realistisempaan suuntaan. Toisaalta on vaikeaa saada poistettua varaumat ja hankkia kannatusta EU:lle, johon yhä useammat porvariäänestäjät suhtautuvat viileästi.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.