EU-jäsenyyskeskustelu viriää Norjassa aina jonkin muun maan innoittamana. Keskusteluun antoivat kipinän 1960-luvulla britit, 1990-luvulla puolestaan ruotsalaiset. Siksi ei olekaan mahdoton ajatus, että Norjan kolmas suuri EU-jäsenyysmittelö käynnistyy islantilaisten aloitteesta. Keskustelun aloittamisesta on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että norjalaiset saadaan kansanäänestyksessä kannattamaan unioniin liittymistä. Ei ole kovin todennäköistä, että Norja lipuisi EU:hun Islannin vanavedessä.

Kun Gro Harlem Brundtland johti kampanjaa, jonka tavoitteena oli saada norjalaiset äänestämään EU-jäsenyyden puolesta vuoden 1994 kansanäänestyksessä, hänen väitettiin haluavan taktisista syistä, että ruotsalaiset järjestäisivät oman kansanäänestyksensä kaksi viikkoa aiemmin kuin Norjassa. Kahden vaiheilla horjuvien norjalaisten toivottiin tällöin kallistuvan liittymisen kannalle huomatessaan, että Norja jää muuten jälleen kerran yksin jatkuvasti laajenevan eurooppalaisen yhteisön ulkopuolelle. Tiedotusvälineiden ”Ruotsin imuksi” ristimä ilmiö ei kuitenkaan tehonnut. Norjalaiset eivät antaneet muiden maiden strategisten asetelmien vaikuttaa omiin päätöksiinsä.

Historian valossa näyttää siis varsin epätodennäköiseltä, että Islanti vetäisi Norjan imussaan EU:hun, jos se itse etenisi joskus jäseneksi asti. Sen sijaan on aivan mahdollista, että Islanti saa EU-keskustelun jälleen viriämään Norjassa – joko siksi, että maa onnistuu neuvottelemaan itselleen EU:n kanssa niin hyvän kalastussopimuksen, että Rannikko-Norjakin taipuu jäsenyyden kannalle, tai siksi, että Eta-sopimus raukeaa.

Kompastuskivenä kalastuspolitiikka

Asiantuntijat totesivat jo ensimmäisen suuren EU-jäsenyystaistelun jälkeen 1970-luvun alussa, että EU:n kalastuspolitiikka oli yksi pääsyy siihen, miksi norjalaisten enemmistö äänesti jäsenyyttä vastaan. Työväenpuolueen muodostaman hallituksen tavoitteena oli siksi saada aikaan ennen vuoden 1994 kansanäänestystä niin hyvä kalastussopimus EU:n kanssa, että rannikkoseutujen asukkaat äänestäisivät jäsenyyden puolesta. Joitain edistysaskeleita saavutettiin, muttei niin suuria, että rannikon väestö olisi vaihtanut kantaansa. Mikäli EU suostuu muuttamaan joitakin kalavarojen hallintaoikeuksiin liittyviä perusperiaatteita Islannin vaatimuksesta, jäsenyyskeskustelu voi jälleen kiihtyä Norjan kalastusvoittoisilla alueilla. EU-jäsenyyttä vuodesta 1972 vuoteen 1994 vastustaneista Norjan osista voikin yhtäkkiä tulla uuden EU-keskustelun lietsojia. Ei ole kuitenkaan kovin todennäköistä, että EU muuttaisi kalastuspolitiikkaansa Islannin jäsenyyshakemuksen johdosta.

Todennäköisempää on sen sijaan, että Islannin mahdollinen EU-jäsenyys pudottaa pohjan pois Eta-sopimukselta. Norjan, Islannin ja Liechtensteinin EU-suhteita säädellään pääasiassa Euroopan talousaluetta koskevalla sopimuksella eli Eta-sopimuksella. Kyseinen sopimus ei muodollisesti katsoen säätele yksittäisten maiden vaan tiettyjen maaryhmien keskinäisiä suhteita, toisin sanoen EU:n suhdetta kolmen Efta-maan muodostamaan ryhmään. Näiden kahden ryhmän (tai pilarin, kuten euroslangissa sanotaan) suhde on koko ajan ollut hyvin epätasapainoinen, mutta kaikki ovat sietäneet tätä siitä syystä, että Eta-sopimuksen vaihtoehdot ovat olleet vielä huonompia. Mikäli Norja ja Liechtenstein jäävät ainoiksi Efta-maiksi, epätasapaino kasvaa entisestään, sillä maiden lukumäärä painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin niiden asukasmäärä. Siksi on täysin aiheellista kysyä, onko ylipäätään mahdollista jatkaa niin epätasapainoista sopimusta, jollainen Eta-sopimuksesta tuolloin tulisi.

Toisaalta on muistettava, että jos on tahtoa, niin löytyy myös keinoja. Jos sekä Norja että EU haluavat jatkaa Eta-sopimusta Islannin liityttyä unioniin, sopimus saa varmasti jatkoa. Maidenvälisissä yhteenliittymissä politiikka on paljon tärkeämpää kuin juridiikka. Ratkaisevaa on, haluaako Norja tai EU tarttua kaikkiin Eta-sopimuksen heikkouksiin punnitakseen myös muita vaihtoehtoja.

EU ei pahemmin panosta Eta-sopimuksen ylläpitämiseen, ja kaikki olisi luultavasti ollut yksinkertaisempaa, jos Norjasta olisi tullut EU:n varsinainen jäsen. Norjan poliittisten viranomaisten on paljon hankalampaa päästä keskenään yksimielisyyteen siitä, mikä koituu maan parhaaksi.

Suurkäräjät käynnistää Eta-sopimusta koskevan selvityksen

Juuri ennen kevätistuntokauden päättymistä suurkäräjät päätti yksimielisesti käynnistää Eta-sopimusta koskevan selvityksen. Tämän ei sinänsä tarvitse tarkoittaa yhtään mitään, mutta se voi myös olla ensimmäinen merkki siitä, että enemmistön vankkumaton luottamus Eta-sopimukseen on sittenkin alkanut horjua. Tämä taas ei olisi yhtään hyvä asia, sillä juuri kukaan ei ole vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan julkisesti puolustanut Eta-sopimusta sen 15-vuotisen taipaleen aikana. Se on aivan liian epädemokraattinen ja epätasapainoinen. Sopimuksessa todetaan selkeästi, että uuden lainsäädännön kehittäminen on EU:n tehtävä. Lisäksi siinä todetaan aivan yhtä selvästi, että sopimusta Norjan puolesta tulkitsevan tuomioistuimen tulee huolehtia siitä, että maan lainsäädäntö on yhteneväinen EU-lainsäädännön kanssa. ”Norjan” Efta-tuomioistuimen on toisin sanoen tuomittava EY-tuomioistuimen tavoin tai siten kuin sen voitaisiin ajatella tuomitsevan.

On vaikea torjua syytöksiä siitä, että Norja on vasallivaltio tai telekopiodemokratia, kuten sitä kutsuttiin silloin, kun faksia vielä käytettiin tärkeiden päätösten lähettämiseen päämajasta kaikkiin toimipisteisiin. Euroopan talousalueesta kerrotaan äänestäjille aina kielteiseen sävyyn. Norjassa on esimerkiksi käyty laajaa ja kiperää keskustelua runsaasti energiaa nielevän teollisuuden sähkönhinnoista, ja Eta-sopimus on tässä keskustelussa esitetty tekijänä, joka estää norjalaispoliitikkoja suomasta teollisuudelle halpaa sähköä.

Kun Eta-sopimuksen kannattajat joutuvat puolustautumaan, ote on käytännönläheinen. Vaikka sopimus onkin epädemokraattinen, EU-lainsäädäntö on enimmäkseen järkevää. Norja olisi säätänyt vastaavanlaiset lait joka tapauksessa. Lisäksi yhteiskunnassa on alueita, joihin EU ei pahemmin puutu; näistä tärkeimpänä mainittakoon maatalous, joka on kokonaan Eta-sopimuksen ulkopuolella. Tärkeintä on, että Eta-sopimus on varmistanut Norjan elinkeinoelämän pääsyn EU:n sisämarkkinoille. Norjalla olisi tarkalleen ottaen ollut melko esteetön pääsy EU:n markkinoille myös sen neuvottelemien yksittäisten vapaakauppasopimusten turvin, mutta Eta-sopimus on kattavampi ja taloudellisten toimijoiden näkökulmasta myös uskottavampi.

Eta-sopimuksen puolesta ja sitä vastaan esitettävät perustelut eivät ole juuri muuttuneet 15 vuoden aikana. Uutta tänä keväänä sen sijaan lienee se, että vähän useammat EU:n kannattajat ovat ryhtyneet kriittisiksi, koska he toivovat Eta-sopimuksesta käytävän keskustelun – ja mahdollisen sopimuksesta luopumisen – johtavan siihen, että norjalaiset äänestäisivät lopultakin EU-jäsenyyden puolesta. Eta-sopimuksen vaihtoehdot ovat joko EU:n täysivaltainen jäsenyys tai erillisten kauppasopimusten solmiminen EU:n kanssa Sveitsin mallin mukaisesti. EU:n kannattajat toteavat, että koska EU ei kuitenkaan antaisi Norjalle sen toivomia kauppasopimuksia, maan on parasta valita jäsenyys. Vastustajat huomauttavat puolestaan, että WTO-sopimus velvoittaa EU:n tekemään Norjan kanssa kauppasopimuksia, joiden avulla varmistetaan kauppayhteyksien säilyminen nykyisellä tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että Norja voisi saada kauppasopimuksia, jotka ovat konkreettisen sisältönsä puolesta aivan yhtä hyviä kuin Eta-sopimus mutta joihin ei sisälly Eta-sopimuksen epädemokraattista dynamiikkaa.

Syksyn suurkäräjävaalit

EU:n kannattajat toivovat, että maa saisi syksyn suurkäräjävaalien jälkeen hallituksen, joka ei epäröisi tarttua EU-kysymykseen – ja tämä onkin tarkalleen ottaen heidän suurin toivonsa. Perustelut eivät paljoa paina verrattuna siihen sisäpoliittiseen peliin, jota käydään hallitusvallasta. Asetelma on hyvin yksinkertainen: Jos Norjaan syntyy vaalien jälkeen koalitiohallitus, EU-kysymys jämähtää hallituspohjasta johtuen paikoilleen seuraavien neljän vuoden ajaksi. Keskustapuolue sitoisi työväenpuolueen, mikäli hallituspohja säilyisi nykyisellään. Kristillinen kansanpuolue sitoisi puolestaan liberaalisen Venstren ja oikeistolaisen Høyre-puolueen, jos maahan syntyisi porvarihallitus. Edistyspuolue, joka nousee mitä todennäköisimmin suurkäräjien toiseksi suurimmaksi – ellei peräti suurimmaksi – puolueeksi, ei ole EU-jäsenyydestä mitään mieltä eikä varmasti myöskään ota asiaa esille omasta aloitteestaan.

Jos työväenpuolue menestyy vaaleissa ja muodostaa hallituksen yksin, EU-asioihin voi kuitenkin tulla vauhtia. Pääministeri Jens Stoltenberg ja hänen lähin liittolaisensa, ulkoministeri Jonas Gahr Støre ovat innokkaita EU:n kannattajia. Vaikka he ovatkin kuluvalla vaalikaudella suhtautuneet aiheeseen pidättyvästi, ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö he ryhtyisi toimeen samalla hetkellä, jolloin heidän mielestään on mahdollista saada Norja EU:n jäseneksi. Heidän voi jopa olla lähestulkoon välttämätöntä hoitaa sekä hakemus, keskustelu että kansanäänestys pois päiväjärjestyksestä heti tulevan nelivuotiskauden alkupuolella, jotta työväenpuolue voisi olla jälleen valmiina muodostamaan hallituksen EU-jäsenyyttä vastustavien sosialistisen vasemmistopuolueen ja keskustapuolueen kanssa vuoden 2013 suurkäräjävaalien jälkeen.

Kysymys kuuluukin, voiko Stoltenbergin ja Gahr Støren missään vaiheessa uskoa olettavan, että norjalaisten enemmistö kannattaisi uudessa kansanäänestyksessä EU-jäsenyyttä. Viime vuosien mielipidemittaukset eivät anna aihetta optimismiin. Jäsenyyden vastustajilla on ollut niissä aina selvä etumatka. Yleinen mielipide voi kuitenkin muuttua hyvin nopeasti. Taloudellinen tai turvallisuuspoliittinen epävarmuus voi yleisen käsityksen mukaan kääntää norjalaisten pään. Jos Norjan kruunu joutuu valuuttakeinottelun kohteeksi, voi syntyä tarve siirtyä euroon. Jos Venäjän uhka pohjoisessa kasvaa, norjalaisten enemmistön voisi kuvitella toivovan EU-kytköstä Nato-jäsenyyden täydennykseksi.

Tämä on mahdollista, vaikkei kovinkaan todennäköistä. EU-jäsenyyden osalta historia näyttäisi loppujen lopuksi kuitenkin toistavan Norjassa liiaksi itseään.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.