Huhtikuussa 2009 Suomen hallitus antoi eduskunnalle selonteon Suomen EU-politiikasta. Laajentumista käsittelevään kohtaan on kirjattu Suomen tahtotila 2020-luvulle näin: ”Kaikki Pohjoismaat sekä Länsi-Balkanin maat ja Turkki ovat EU-jäseniä täytettyään jäsenyyskriteerit”.

Suomi siis toivoo virallisesti, että sekä Islanti että Norja liittyvät Euroopan unionin jäseneksi. Laajentumisesta vastaava komissaari Olli Rehn on myös toiminut Islannin jäsenyyden puolesta eikä periaatteen tasolla ole peittänyt sympatioitaan Norjan jäsenyydestä tulevaisuudessa.

Suomen perustoive unionin jatkuvasta laajenemisesta pohjoiseen ja itään liittyy siihen, että Suomen oma suhtautuminen EU:hun on hyvin perusmyönteistä. Keinoksi on valittu, että omia etuja pyritään ajamaan olemalla mukana EU:n valtavirrassa. Unionista – johon liittyminen oli pitkälti turvallisuuspoliittinen linjavalinta – on selkeästi tullut Suomen tärkein toimintakehys.

Tällä hetkellä Suomen EU-politiikassa on kuitenkin eräänlainen odotteluvaihe. Mitään suuria ratkaisuja tai linjauksia ei ole näkyvillä. Yhteisvalutta euroon liityttiin heti ensi vaiheessa ilman kansanäänestystä. Vallitseva tulkinta on, että euro on toiminut Suomen kannalta hyvin. Kurssi on ollut vakaa, eikä meneillään olevaa talouskriisiä juurikaan yhdistetä euroon tai unionin toimintaan ylipäätään. Sen sijaan moni yhä muistaa, kuinka työlästä oli puolustaa markan arvoa talousmyrskyissä.

Lissabonin sopimuksenkin Suomi on ratifioinut selvällä enemmistöllä eduskunnassa. Ilmastopolitiikassa Suomi on noudattanut EU:n linjauksia, ilman erityisiä omia avauksia. Ehkä eniten kotimaista keskustelua on noussut maataloudesta, jossa Suomi jakautuu eteläiseen ja pohjoiseen tukialueeseen. Etenkin eteläisen Suomen viljelijät ovat olleet hyvin tyytymättömiä omaan tilanteeseensa.

Jatkuvasti keskustellaan myös siitä, onko Suomen hoidettava Venäjä-suhteitaan Brysselin kautta vai suoraan kahdenvälisesti. Suomi on jatkuvasti koettanut ajaa toimivia yhteistyösuhteita EU:n ja Venäjän välille, ja osittain tähän on liittynyt myös runsaan kymmenen vuoden takainen aloite EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta. Se aloite on yhä hengissä vaikka siitä ei paljon ulospäin kuulu. Uutta liikenne- ja logistiikkakumppanuutta on valmisteltu pitkälle.

Suomen näköpiirissä ei nyt ole mitään erityisiä kannanottoja vaativia kysymyksiä, ei EU-puheenjohtajuutta eikä suuria linjavalintoja. Hallituksen selonteko kuvaa hyvin tätä tilannetta. Suomi pyrkii olemaan EU:n syvenevässä yhteistyössä mukana, mutta eteneminen siinä on enemmän kiinni nyt unionista kuin Suomesta. Unioni itsessään on ollut jotenkin epämääräisessä tilassa.

Olli Rehnille ei ole näkyvillä mitään todellista vastaehdokasta Suomen komissaarin paikalle. Rehn on kohonnut varsin arvostettuun asemaan sekä Suomessa että EU:ssa, ja hallituksen toiveena on jokin näkyvä ulkosuhteisiin liittyvä komissaarin pesti.

EU-kriittisyys näkyi vaaleissa

Kesäkuun eurovaalien aikaan oli kuitenkin selvästi nähtävillä, että kansalaisten EU-into on kovin paljon laimeampaa kuin valtakoneistolla. Näkyvin hahmo koko vaaleissa ja suurimman henkilökohtaisen äänimäärän saaja oli populistisen perussuomalaisen puolueen johtaja Timo Soini. Hänen ideologiansa perustuu nimenomaan EU-kriittisyyteen.

”Missä EU, siellä ongelma” on ollut yksi hänen lentävistä lauseistaan. Mutta samalla koko puolue on käytännössä hänen persoonansa varassa elävä projekti. Soini itse on ilmoittanut olevansa europarlamentissa vain kaksi vuotta ja palaavansa Suomeen eduskuntavaalien myötä. Siihen asti hänen pitää yrittää yhdistää puolueen johtaminen, EU:n moittiminen ja europarlamentissa istuminen. Mihin puolueryhmään hän siellä liittyy, se ei ollut tuoreeltaan edes tiedossa.

Ennen muuta Soini vahvisti nyt asemiaan kotimaisessa politiikassa, mikä oli tarkoituskin. Ikuinen pienpuolue tekee nousua keskisuurten joukkoon, johtajansa persoonan turvin kuten populistipuolueet yleensäkin.

Vasemmiston täystuho

Merkittävin ilmiö eurovaaleissa oli silti vasemmiston katoaminen. Puhe katoamisesta ei ole liioittelua, sillä Suomen 13 parlamenttipaikasta vain yhdellä istuu nyt varsinainen vasemmistopoliitikko, hänkin puolueensa oikealta laidalta.

Kannattaa pitää mielessä, että Suomen EU-politiikka oli kauan nimenomaan sosialidemokraattinen projekti. Puolueella oli Paavo Lipposen aikaan pääministerin ja ulkoministerin tuolit, komissaari oli SDP:n riveistä ja presidentin virkaan on valittu SDP:n ehdokas 1980-luvun alusta asti.

Nyt puolue sai noin 17 prosentin kannatuksen, jolla liikeni kaksi paikkaa europarlamenttiin, yksi vähemmän kuin viimeksi. Mutta toisella noista paikoista istuu puolueen ääniharavana isä Mitro, julkisuudessa paljon viihtynyt ortodoksipappi, joka vaaleissa esiintyi sitoutumattomana ja jonka poliittisesta linjasta ei kellään ole juuri käsitystä. Näin syntyy tilanne, että ainoa ”todellinen” vasemmistopoliitikko europarlamentissa on SDP:n toinen edustaja Liisa Jaakonsaari, kokenut pitkän linjan poliitikko ja entinen ministeri.

Suomessa on henkilövaalit, ei listavaalit. Se tarkoittaa, että jokainen puolue mielellään yrittää saada listalleen joitakin julkkiksia keräämään ”ylimääräisiä” ääniä. Tällainen ehdokas oli myös isä Mitro eli Mitro Repo, joka sai enemmän ääniä kuin Suomessa on ortodokseja. Menestyksen yksi syy saattoi olla siinä, että ortodoksikirkko yritti 400-luvulla pidetyn kirkolliskokouksen päätöksillä perustella sitä, ettei papin ja poliitikon tehtävien yhdistäminen ole mahdollista.

Vasemmistoliitto jäi kokonaan parlamentin ulkopuolelle noin kuuden prosentin kannatuksella. Puolue on ollut alamäessä jo vuositolkulla, mutta aina sen kannatus on sentään jäänyt vähintään kymmenen prosentin vaiheille. Nyt eurovaalien suora seuraus oli, että vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen erosi ja puolue on ryhtynyt etsimään uutta vetäjää.

Vaalivoittajia oli muitakin. Kristillisdemokraattinen puolue oli liittoutunut Soinin kanssa ja sai näin läpi oman edustajansa. Ruotsalainen kansanpuolue RKP uhmasi kaikkia ennusteita ja pystyi pitämään paikan itsellään – kiitos kehnon noin 40 prosentin äänestysvilkkauden, mikä suosi RKP:n aktiivista äänestäjäkuntaa. Hallituspuolueista vihreät olivat nosteessa ja saivat läpi kaksi edustajaa. Suomen vihreiden EU-politiikka on muutenkin ollut vahvaa ja aktiivista.

Selkeä vaaliviesti puuttui

Hallituksen pääpuolueista molemmat, keskusta ja kokoomus menettivät yhden paikan ja saivat läpi kolme edustajaa. Keskustalle se oli torjuntavoitto, sillä kyselyt olivat antaneet odottaa todella kehnoa tulosta. Menetyksiä tulikin mutta ei pelättyä romahdusta, ja samalla pääministeri Matti Vanhanen saattoi huokaista helpotuksesta. Hänen paikkansa puolueen puheenjohtajana olisi ollut muuten vaarassa, mutta nyt tulos oli siedettävä.

Kokoomus nousi prosenteissa maan selvästi suurimmaksi puolueeksi, mutta käytännössä kyseessä oli puheenjohtaja Jyrki Kataisen ensimmäinen vaalitappio. Kannatus laski hieman ja yksi paikka lähti. Oleellista on, että kokoomus oli valmistautunut tuntuvaan vaalivoittoon. Henkinen kolaus oli kova, kun se jäikin tulematta.

Varsinaisia vaalivoittajia olivat silti Suomen naiset. 13 hengen parlamenttiryhmässä on nyt kahdeksan naista.

Leimallista Suomen eurovaalikampanjalle oli selkeiden eurooppalaisten teemojen puute, tai ehkä tarkemmin sanoen minkäänlaisten vaaliteemojen puute. Puolueilla oli selvästi vaikeuksia muodostaa mitään selkeää viestiä. Se ehkä kertoo jotain myös Suomen yleisen Eurooppa-politiikan tilasta.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.