Norjan rannikolla nähtiin viime vuonna enemmän venäläisiä hävittäjäkoneita kuin viimeisten 16 vuoden aikana yhteensä. Tänä vuonna venäläiset järjestivät laivastoharjoituksensa niin lähelle Norjan öljynporauslauttoja, että viranomaiset protestoivat. Norjalaiset ovatkin ihmetelleet, onko kylmä sota taas alkanut, kun Venäjä käytti sotilaallista voimaa Kaukasuksella loppukesästä. Vaikka näin ei olekaan, sekä poliitikot että asiantuntijat ovat sitä mieltä, että aihetta huoleen on. Nyt saattaisi olla aika tähdätä tiiviimpään pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun Venäjä oli katkaissut yhteistyönsä Naton kanssa, Venäjän rannikkovartioston johto saapui Tromssaan tapaamaan norjalaisia kollegoitaan. Nähtävissä ei ollut mitään merkkejä Norjan ja Venäjän välisten suhteiden viilentymisestä. Päinvastoin painotettiin, että käytännön yhteistyö pohjoisilla alueilla jatkuisi häiriöittä Kaukasuksen kriisistä huolimatta.

Tapahtuma antoi uskottavuutta Norjan ulkopoliittisen johdon sekä asiantuntijoiden lausunnoille siitä, että Kaukasuksen ja pohjoisten alueiden välillä on todella suuri ero. Norja ja Georgia ovat molemmat Venäjän naapurimaita, mutta se onkin periaatteessa ainoa maita yhdistävä asia. Etelässä Venäjä halusi osoittaa intressiensä suunnan sekä voittaa ratkaisemattomia aluekonflikteja. Pohjoisessa Venäjällä on myös kiistaa rajalinjan sijainnista meressä Norjan ja Venäjän välillä, mutta siinä konfliktissa ei ole yhtäkään ihmistä osallisena. Eikä historiakaan vaikuta asioihin kuten Kaukasuksella.

Venäjä suunnittelee lisäävänsä toimintaansa Huippuvuorilla ja on pystyttänyt lippunsa merenpohjaan pohjoisnavan alle, mutta kumpikaan näistä toimista ei anna syytä olettaa, että venäläiset aikoisivat käyttää toisenlaista valtaa pohjoisessa laajentaakseen alueitaan. Päinvastoin tänä vuonna on ollut nähtävissä pieniä merkkejä siitä, että Venäjä hiljaisesti hyväksyisi kiistanalaisen Norjan suojavyöhykkeen Huippuvuorten ympärillä.

Muuttumattomat uhkakuvat

Norjan ulkopoliittinen johto on päätellyt, etteivät pohjoisen uhkakuvat ole kasvaneet viime aikoina ja ettei ole mitään syytä muuttaa turvallisuuspoliittista ajattelua ja suunnittelua, vaikka Venäjän itsetunto on vahvistunut ja vaikka Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa Kaukasuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Norjassa oltaisi huolissaan suhteista suureen pohjoiseen naapurimaahan. Norja on jäsen puolustusliitto Natossa, joka on avannut ovensa Georgian ja Ukrainan jäsenyydelle ja joka perustaa tukikohtia amerikkalaisille ohjuskilville Puolaan ja Tšekkiin. Nämä maat kuuluivat aiemmin Venäjän intressialueeseen.

Kun suhteet Naton ja Venäjän välillä muuttuvat jäätäviksi, se johtaa väistämättä myös Norjan ja Venäjän välien viilentymiseen, ellei Norja sitten käytä veto-oikeuttaan sekä ohjuskilpiasiassa että uusien jäsenmaiden kysymyksessä. Näin ei tule tapahtumaan, vaikka selvä poliittinen enemmistö Norjassa kannattaisi veto-oikeuden käyttämistä molemmissa asioissa. Syy on Yhdysvallat, sillä Norja pitää yhä Yhdysvaltoja ja Natoa parhaimpana turvallisuustakeena. Niin kauan kuin tilanne on tällainen, diplomaatit ja ulkopoliittinen johto asettavat selkeät rajat sille, miten pitkälle Norja voi olla eri linjoilla amerikkalaisten kanssa.

Näin asiat ovat olleet näihin päiviin asti, mutta ei ole ollenkaan varmaa, että näin olisi myös tulevaisuudessa. Syyskuun alussa julkaistiin kirja Norjan ulkopoliittisista intresseistä, ja tämä kirja saattaa johtaa siihen, että jotkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan tukipilareista vaihdetaan tai niitä heikennetään. Kirjan kirjoittajat, jotka toimivat ulkoministeriössä tai sen lähipiirissä, ovat osoittaneet useita ongelmia Norjan nykyisessä ulkopolitiikassa. Kirjassa esimerkiksi ilmaistaan, miten Yhdysvaltojen sooloilu maailmalla heikentää Norjan ulkopolitiikan ensimmäistä painopistettä: pitää yllä mahdollisimman vahvaa kaikkien valtioiden muodostamaa maailmanyhteisöä.

Kirjassa todetaan myös, että Norjan toiminta Afganistanissa yhdessä Yhdysvaltojen kanssa saattaa heikentää Norjan mahdollisuuksia harjoittaa humanitaarista työtä kyseisessä maailman kolkassa. Kirjoittavat suosittavat selkeästi, että tulevaisuudessa Norjan pitäisi olla mukana nykyistä useammissa turvallisuusverkostoissa ja viittaavat muun muassa pohjoismaiseen yhteistyöhön. Turvallisuusverkosto on käsite, joka merkitsee enemmän kuin pelkkä puolustus- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö. Kirjassa ei kuitenkaan määritellä selkeästi, kuinka paljon enemmän.

Pohjoismaista turvallisuusyhteistyötä?

Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Støre ilmoitti, ettei hän tue kaikkia kirjan analyysejä ja ehdotuksia. Hän on kuitenkin pyytänyt kirjan kirjoittamista, ja yleisesti oletetaan, että hän jakaa hyvin monia kirjassa esitetyistä ajatuksista. On yleisesti tiedossa, että ulkoministeri on kiinnostunut pohjoismaisesta yhteistyöstä. Viime kesänä Pohjoismaiden pääministerit pyysivät Thorvald Stoltenbergiä laatimaan riippumattoman ja avoimen selvityksen pohjoismaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä sen jälkeen kun pohjoismaisesta yhteistyöstä oli käyty useita uudenlaisia keskusteluja ja neuvotteluita.

Tähän mennessä mielenkiintoisin kehityskulku on ollut Ruotsin, Norjan ja Suomen sotilaallinen yhteistyö. Se alkoi Ruotsin ja Norjan puolustusvoimien komentajien tajutessa, että tulevaisuudessa ei ole tarpeeksi rahaa ostaa ja ylläpitää kaikkea uudenaikaisessa maanpuolustuksessa välttämätöntä huipputekniikkaa. He nimittivät työryhmiä pohtimaan mahdollisia yhteistyöalueita. Kohtuullisen nopeasti selvitettiin mahdollisuudet käyttää yhteisiä korjaamoja ja harjoitusalueita sekä tehdä tiettyjä yhteisiä materiaalihankintoja.

Työryhmät tapasivat kuluneen kevään aikana viikoittain, ja vaikka työ pidettiin hyvin maanläheisenä, syntyi useita suuria ajatuksia pohjoismaisesta yhteistyöstä. Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne muuttui siinä vaiheessa, kun suomalaiset lähtivät mukaan ja kävi selväksi, ettei Norja tällä kertaa automaattisesti ostaisikaan amerikkalaisia hävittäjäkoneita. Saattaakin käydä niin, että Norja ostaa koneensa Ruotsista, ja siinä tapauksessa avautuu suuria mahdollisuuksia sekä logistiseen että operatiiviseen yhteistyöhön.

Norjan puolustusvoimien komentajan mukaan tanskalaiset kutsuttiin varhaisessa vaiheessa mukaan yhteistyökeskusteluihin, mutta tanskalaiset eivät pitäneet yhteistyöhön osallistumisen tarvetta tarpeeksi suurena tässä vaiheessa. Islantia ei pyydetty mukaan, mutta ehkäpä islantilaisilla on enemmän kuin tarpeeksi tehtävää kehitellessään uutta turvallisuusverkostoaan sen jälkeen, kun amerikkalaiset lähtivät Keflavikin tukikohdasta. Norjan näkökulmasta myös tämä on johtanut siihen, että pohjoismaisella turvallisuusyhteistyöllä on paremmat edellytykset kuin koskaan aiemmin.

Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä on haaveiltu aiemminkin mutta ilman lopputulosta. Historia ei aina toista itseään, mutta näinäkin päivinä jotkut vielä muistavat, kuinka kylmä sota esti Pohjoismaita pitämästä sitovissa pohjoismaisissa puitteissa kiinni erilaisista näkemyksistään ja suhteistaan Natoon ja Venäjään. Nyt on mielenkiintoista nähdä, vaikuttavatko Naton ja Venäjän viilentyneet suhteet siihen, että Pohjoismaiden olisi hankala ryhtyä uusiin toimiin, joita maat nyt ehkä valmistelevat.

Norja voi yllättäen joutua esimerkiksi tilanteeseen, jossa ruotsalaisen hävittäjän valitseminen yhdysvaltalaisen sijaan voidaan tulkita Norjan valinnaksi ottaa etäisyyttä Yhdysvaltoihin, koska se haluaa taas kehitellä pohjoismaista kolmatta tietä idän ja lännen väliin. Jos keskustelu lähtee tähän suuntaan, on todennäköistä, että Norjan puolueet palaavat takaisin tuttuihin kuvioihin ja että Thorvald Stoltenbergin kunnianhimoinen raportti Pohjoismaista pannaan pöytälaatikkoon.

Uusia turvallisuusuhkia

Tulevaisuuden ennustaminen on epävarmaa. Norjalaisten ajatukset turvallisuusuhista ovat nyt täysin toisenlaiset kuin kylmän sodan aikana. Maahan tunkeutumisen torjumiseen tarkoitetut joukot on lakkautettu lähes kokonaan, ja tilalla on suhteellisen uudenaikainen ja iskukykyinen laivasto sekä huipputekniikkaa käyttävät joukot, joita on helpompi liikutella. Puolustuksen suunnittelijat eivät nimittäin enää usko, että Norjaan tehtäisiin massiivisia iskuja. Pikemminkin ajatellaan, että Norjaan voisi kohdistua erillistä sotilaallista painostusta, jolla maa saataisiin muuttamaan esimerkiksi kalavaroja, öljyä tai kaasua koskevaa politiikkaansa. Toinen turvallisuusuhka on terrorismi.

On myös sanottu aivan suoraan, etteivät Nato ja Yhdysvallat ehkä haluakaan auttaa Norjaa edellä mainituissa tilanteissa. Jos pohjoisilla alueilla syntyy konflikteja, saattaa käydä niin, että vahvat Nato-maat ovat samoilla linjoilla kun se, joka yrittää painostaa Norjaa muuttamaan politiikkaansa. Näiden ajatusten pohjalta on painotettu, että Norjan täytyy tulevaisuudessa voida tukeutua mahdollisimman moniin vaihtoehtoisiin turvallisuusverkostoihin, ja todennäköisesti myös pohjoismainen verkko on yksi niistä.

Se mikä piti paikkaansa ennen Venäjän sodankäyntiä Kaukasuksella, pitää yhä paikkaansa. Norja on kiinnostunut pohjoismaisesta puolustus- ja turvallisuusyhteistyöstä. Thorvald Stoltenberg saa joka tapauksessa tukea omalta pojaltaan, maan pääministeriltä, pyrkimyksissään valmistella uutta pohjoismaista yhteistyöprojektia.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.