Tehdyt toimenpiteet

Markku Heikkilä

Vaarallisesta elintasokuilusta mahdollisuuksien rajaksi

Sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen vakaus. Ne olivat perusteet, joiden ympärille hahmoteltiin Suomen lähialuepolitiikkaa 1990-luvulla. Tuolloin Suomen ja Venäjän välinen raja muodosti Euroopan pisimmän ja jyrkimmän elintasokuilun, ja kaikenlaisen epävakauden pelättiin leviävän idästä myös Suomen puolelle.

26.08.2009

Sosiaalinen, taloudellinen ja poliittinen vakaus. Ne olivat perusteet, joiden ympärille hahmoteltiin Suomen lähialuepolitiikkaa 1990-luvulla. Tuolloin Suomen ja Venäjän välinen raja muodosti Euroopan pisimmän ja jyrkimmän elintasokuilun, ja kaikenlaisen epävakauden pelättiin leviävän idästä myös Suomen puolelle.

Aloitetun lähialueyhteistyön turvin pyrittiin helpottamaan rajan tuntumassa olevien Venäjän alueiden kehitystä ja niiden liittymistä EU:n rajat ylittäviin yhteistyökuvioihin. Toiminta ulottui myös Baltiaan, etenkin lähimpänä olevaan Viroon, jossa elintaso oli tuntuvasti Suomea huonompi.

Nyt tilanne on tyystin muuttunut niistä ajoista. Suomi pyrkii toimimaan Luoteis-Venäjällä ennen muuta oman taloutensa vahvistamiseksi. Puheet elintasokuilusta ovat kadonneet käytännössä täysin.

Periaatteessa juuri tähän lähialueyhteistyö pyrki. Vaikka Venäjän puolella yhä on taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristöön liittyviä ongelmia, mistään päälle kaatuvasta kriisistä ei enää pitkään aikaan ole voinut puhua. Se on tulosta Venäjän talouden yleisestä kohentumisesta, ei Suomen toimenpiteistä.

Silti lähialueyhteistyön ohjelma on yhä olemassa. Sitä rahoitetaan runsaan 20 miljoonan euron turvin. Määritelmän mukaan sen tavoitteena on ”edistää Murmanskin alueen, Karjalan tasavallan, Pietarin ja Leningradin alueen kestävää taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä sekä vahvistaa ja kehittää Suomen ja Venäjän viranomaisten, elinkeinoelämän ja kansalaisten vuorovaikutusta”.

Aika ajoin on esiintynyt keskustelua siitä, onko Suomen tarpeen rahoittaa enää mitään tällaisia ohjelmia rikkaiden teollisuusmaiden G8-kerhoon kuuluvan Venäjän alueella. Lähialueyhteistyö on haluttu kuitenkin pitää elossa, sillä se muun muassa sitoo alue- ja paikallisviranomaisia yhteistyöhön rajan yli ja muutenkin ulottuu sellaisille aloille, kuten ydinvoimaloiden turvallisuuteen, joista on myös Suomelle selkeää etua. Baltian maiden osalta tämä lähialuetoiminta päättyi EU-jäsenyyden myötä.

Myös Venäjän suunnalla valtaosa toiminnasta rajan yli etenee jo omalla painollaan. Etenkin Pietarin ja Suomen välillä kanssakäyminen on hyvin tiivistä. Pääkadulla Nevski Prospektilla kuulee suomea tämän tästä, ja Pietarista tulevat ostosmatkailijat ovat pitäneet Kaakkois-Suomen kauppojen myyntiä vauhdissa talouskriisistä piittaamatta. Lähivuosina avataan uusi nopea junayhteys Helsingin ja Pietarin välille, jolloin liikkuminen entisestään helpottuu.

Yhteydet Venäjän puolelle vaihtelevat sen mukaan, mistä alueesta on kyse. Metropoli Pietari on oma lukunsa. Aivan erityinen ja toisenlainen suhde suomalaisilla on niihin Karjalan alueisiin, jotka sotien myötä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Vuosittain siellä käy aina tuhansittain suomalaisia, joiden sukujen juuret ovat tuolla alueella.

Sitten on se Venäjän Karjalan osa, joka ei koskaan Suomeen kuulunut mutta joka monin tavoin kytkeytyy Suomenkin historian vaiheisiin. Suomalaisten yhteyksissä nykyiseen Karjalan tasavaltaan on paljon keskitytty alueen suomen- ja karjalankielisen kulttuurin ylläpitoon ja elvyttämiseen.

Suomi hakee jalansijaa Murmanskin urakoihin

Pohjoisempana ja kauempana rajasta erilaisilla ohjelmilla ja viranomaiskontakteilla on yhä suuri käytännön merkitys. Viime aikoina ne ovat keskittyneet erityisesti Murmanskin alueeseen. Yhteyksiä on aktiivisesti pidetty yllä myös Arkangelin alueeseen ja Komin tasavaltaan, mutta painopiste on Murmanskissa.

Suomella ei ole mitään Norjan ”High North” -politiikkaan rinnastettavaa erityispanostusta pohjoiseen. Sen sijaan Suomen omia taloudellisia intressejä Luoteis-Venäjällä on ryhdytty edistämään entistä määrätietoisemmin.

Nyt Murmanskin alueella on vireillä valtavia infrastruktuurihankkeita, jotka liittyvät Shtokmanin kaasukentän mahdolliseen käyttöönottoon ja liikennekeskuksen rakentamiseen. Venäläiseen tapaan näiden jättihankkeiden matka suunnittelupöydiltä todellisuuteen on ollut kovin pitkä, mutta tällä kertaa Suomi on yrittänyt päästä mukaan. Kun Norjassa rakennettiin Snöhvit-kaasukenttää, suomalaiset myöhästyivät. Siitä on yritetty ottaa opiksi. Etenkin Pohjois-Suomen metalliteollisuus on verkostoitunut alihankintaurakoita varten ja ulkomaankaupasta ja liikenteestä vastaavat ministerit ovat yrittäneet avata kontakteja Murmanskin suunnalla. Suomen läsnäoloa kaupungissa aiotaan vahvistaa nykyisestä.

Suuri käytännön pulma on liikenneyhteyksien surkeus. Maantiematkat ovat pohjoisessa pitkiä ja Venäjän puolella tiet ovat kehnossa kunnossa. Uusista junayhteyksistä Pohjois-Suomen ja Venäjän välillä on puhuttu kauan, papereille on piirretty vaikuttavia korridoreja, mutta käytännön toteutusta ei vain näy. Lentoyhteyksiä Suomesta Murmanskiin ei myöskään ole.

Arktinen yhteistyö menee Suomen ohi

Periaatteessa Barentsin alueen yhteistyö on neljän valtion ja niiden pohjoisten alueiden monenkeskistä yhteistyötä. Suomen näkökulmasta se on kuitenkin usein näyttäytynyt Norjan – jolla on eniten resursseja käytettävissään – ja Venäjän kahdenvälisenä toimintana. Vastaus siihen on ollut, että myös Suomi on pyrkinyt edistämään kahdenkeskisiä taloussuhteitaan Venäjän kanssa pohjoisessa.

Pääministeri Matti Vanhanen piti marraskuussa 2008 Oulussa Barentsin alueen tulevaisuuskonferenssissa linjapuheen Suomen tavoitteista pohjoisilla alueilla. Siinä hän otti esiin ilmastonmuutoksen, alkuperäiskansat, meriliikenteen, matkailun, infrastruktuurin, tutkimuksen, liikenteen ja logistiikan ja tarpeen yleiseen, rajat ylittävään yhteistyöhön. Hän siis tavallaan kirjasi tilanteen mutta ei tehnyt mitään varsinaista uutta suomalaista aloitetta.

Ulkoministeri Alexander Stubbilta odotetaan Suomen arktisten alueiden politiikkaa käsittelevää linjapuhetta Rovaniemellä syyskuun lopulla.

Arktisessa neuvostossa Suomen aktiivisuutta on rajoittanut se, että viime ajat huomio on kiinnittynyt siellä etenkin arktisiin merialueisiin. Esillä ovat olleet ilmastonmuutos ja jäätiköiden sulaminen, luonnonvarojen hyödyntäminen ja alueiden hallintaan liittyvät kysymykset. Koska Suomella ei ole pohjoista merirajaa, maa on ollut sivuraiteella näissä asioissa. Lisäksi Suomen kannalta oli takaisku, ettei Euroopan unionia hyväksytty tarkkailijaksi Arktisen neuvoston kokouksessa Tromssassa huhtikuussa.

Liikennettä pohjoiseen ulottuvuuteen

1980- ja 90-lukujen vaihteessa Suomen aloitteena oli arktisten alueiden kansainvälisen ympäristöyhteistyön aloittaminen, mikä osaltaan johti myöhemmin Arktisen neuvoston syntyyn. Barents-yhteistyö oli aikanaan Norjan aloite, mutta Suomi oli aktiivisesti mukana sitä synnyttämässä. Euroopan unionin pohjoinen ulottuvuus puolestaan oli silloisen pääministerin Paavo Lipposen aloite 1990-luvun lopulla.

Suomi pystyi ajamaan pohjoisen ulottuvuuden osaksi EU:n rakenteita, mutta mitään valtavirtaa siitä ei ole koskaan tullut. Pohjoisen ulottuvuuden sisältöön puhallettiin kuitenkin uutta henkeä Suomen EU-puheenjohtajuusvuonna 2006, ja nyt ajankohtaisina asioina on pitkälle valmisteltu liikenne- ja logistiikkakumppanuuden käynnistäminen ja enemmän alkuvaiheessa oleva kulttuurikumppanuus.

Pohjoisen ulottuvuuden maantieteellistä aluetta ei ole kunnolla rajattu, mutta käytännön toimien painopiste on ollut Itämeren suunnalla. Eräänlainen lippulaiva oli ympäristökumppanuuden kautta rajoitettu Pietarin jätevedenpuhdistamo, joka osaltaan on vähentänyt kehnossa kunnossa olevan Itämeren kuormitusta.

Eri linjoilla kaasuputkesta

Ajankohtaisin Itämereen liittyvä puheenaihe on venäläis-saksalainen NordStream-kaasuputki, jonka lobbareihin kuuluu myös entinen pääministeri Paavo Lipponen. Kaasuputken ympäristöluvat ovat parhaillaan käsittelyssä. Tulossa on joitakin ympäristöön liittyviä ehtoja mutta tuskin mitään putken kannalta ratkaisevaa estettä.

Suomen johto on toistuvasti linjannut, että Suomen kannalta kyse on ympäristöpäätöksestä eikä poliittisesta, taloudellisesta tai turvallisuuteen liittyvästä asiasta. Siinä Suomen kanta eroaa ratkaisevasti Viron ja myös Ruotsin asenteesta.

Kaikkiaan Suomen ja Viron välit ovat nykyään erittäin tiiviit ja läheiset. Elintasokuilun ja viisumien aika tuntuu nykyään hyvin kaukaiselta historialta. Kielellisen ja kulttuurisen yhteyden ja pääkaupunkien maantieteellisen läheisyyden myötä Viro on nykyään suomalaisten arkipäivässä naapurimaista läheisin (paitsi pohjoisessa), millä saattaa olla ajan oloon merkitystä myös Suomen pohjoismaisen identiteetin kannalta. Muut Baltian maat, Latvia ja etenkin Liettua ovat Suomelle henkisesti jo paljon vieraampia.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.

Ota yhteyttä.

Michael Funch
Sähköposti:

Haku Analys Nordenista