Näihin mellakoihin kompastui laajapohjainen koalitiohallitus, jossa olivat mukana iso oikeistolainen itsenäisyyspuolue ja sosiaalidemokraattinen liittouma. Mielenilmaukset johtivat siihen, etteivät sosiaalidemokraatit nähneet muuta vaihtoehtoa kuin muodostaa vähemmistöhallituksen vihreän vasemmistopuolueen kanssa. Vasemmistopuolueet saavuttivat sittemmin enemmistön yleiskäräjävaaleissa, jotka määrättiin pidettäviksi pian vanhan hallituksen eroamisen jälkeen. Tapahtuma on historiallinen, sillä ensimmäistä kertaa Islannin historiassa joukkomielenosoitukset johtivat hallituksen vaihtumiseen.

Yleiskäräjät hyökkäyksen kohteena

Levottomuuksista ei ollut merkittäviä seuraamuksia niihin osallistuneille. Mielenosoittajien joukossa oli epäilemättä ääriryhmien edustajia, jotka halusivat vain mellakoida, mutta sen paremmin poliisi kuin tuomioistuimetkaan eivät kohdelleet iskuihin osallistuneita erityisen ankarasti. Yhdeksää mielenosoittajaa syytettiin kuitenkin hyökkäyksestä yleiskäräjiä vastaan. He olivat onnistuneet tunkeutumaan yleiskäräjätaloon ja joutuivat käsikähmään poliisin ja talon vartijoiden kanssa. Syytteet herättivät monissa raivoa – mikä johti mielenosoituksiin –, sillä yleiskäräjiin kohdistuvasta hyökkäyksestä on laissa säädetty varsin ankara rangaistus. Lopulta viiden syytetyn syytteet raukesivat, ja vain neljä yhdeksästä sai lievän rangaistuksen häiriön tuottamisesta julkisella paikalla. Voidaankin miltei väittää, että jopa oikeusjärjestelmä piti vuosien 2008 ja 2009 mielenilmauksia oikeutettuina. Yhteiskunnassa kuohui, ja yleisesti oltiin sitä mieltä, että maan johtajat olivat pettäneet kansakunnan.

Romahduksen jälkeen eri puolilla Islantia järjestettiin suuria kansankokouksia, ja paikalle uskaltautuneet ministerit ja yleiskäräjäedustajat buuattiin ulos tilaisuuksista. Luottamus poliitikkoja kohtaan romahti, eikä se ole vieläkään palannut. Perinteiset puolueet ovat kuitenkin edelleen vallan kahvassa yleiskäräjillä, missä ne jatkavat tavanomaista suukopuaan.

Poliittisen keskustelun vaikeus

Ihmiset pitävät yleiskäräjillä käytyjen keskustelujen tasoa surkeana, kun otetaan huomioon, miten tukalassa tilanteessa islantilaiset olivat. Tämä ei kenties ole yksinomaan poliitikkojen vika. Islantilaisten on ollut jo pitkään vaikea keskustella politiikasta menemättä heti puolustuskannalle ja sortumatta hiusten halkomiseen ja henkilöön kohdistuvaan loanheittoon. Romahdusta seuranneen kapinan ja jälleenrakennuksen pyörteissä on käynyt ilmi, että islantilaisten on vaikea käsitellä erimielisyyksiä.

Kukaan olisi tuskin ihmetellyt, jos syvä epäluottamus poliittista järjestelmää kohtaan olisi johtanut radikalismiin ja ääriliikkeiden esiinmarssiin. Se on kuitenkin johtanut pikemminkin voimattomuuteen. Islannin poliittinen järjestelmä on järkähtämätön, eturyhmillä on paljon vaikutusvaltaa ja järjestelmää on mahdotonta ymmärtää kaikilta osin analysoimatta eri kuppikuntia ja erityisintressejä. Suurinta tyytymättömyyttä herättää se, että velkataakka lankesi tavallisten islantilaisten maksettavaksi, kun taas kansakunnan perikatoon suistaneet finanssihait pääsivät kaikesta kuin koira veräjästä ja jaloilleen nostetut pankit ovat alkaneet taas tahkota loistavaa tulosta. Islantilaiset ovat niin ikään yleisesti sitä mieltä, että vasemmistohallitus on elvyttänyt vanhan järjestelmän sen sijaan, että se olisi saanut aikaan todellisia muutoksia.

Ei sotilasperinnettä

Islannissa ei ole aikojen saatossa juurikaan esiintynyt poliittisia ääriliikkeitä. Luokkataistelu alkoi Islannissa myöhään, mutta kommunistit pääsivät nopeasti valtaan. Toisin kuin muualla Pohjoismaissa, Islannissa oli enemmän kommunisteja kuin sosiaalidemokraatteja. Useimmat heistä olivat kuitenkin käytännön miehiä, jotka tiesivät, ettei vallankumous ollut nurkan takana, ja jo vuonna 1944 kommunistit olivat mukana hallituksessa. Ennen sotaa Islannissa nosti päätään saksalaisen esikuvan mukainen kansallissosialistinen liike, jonka jäsenet marssivat Reykjavikin kaduilla univormuun sonnustautuneina, mutta se ei saavuttanut koskaan laajaa kannatusta. Islannissa ei ole koskaan ollut omaa armeijaa tai sotilasperinnettä; univormuja pidetään naurettavina, ja vain harvat suostuvat marssimaan tahdissa. Kansallissosialistit katosivat, kun Iso-Britannia miehitti Islannin vuonna 1940. On syytä huomata, että sodan aikana Islanti oli Sveitsin ja Ruotsin lisäksi ainoa Euroopan maa, jossa demokratia piti pintansa.

Islannissa ei ole siis juuri esiintynyt ääriryhmiä, vaikka siellä luonnollisesti olikin joitain pieniä vasemmistoryhmittymiä vuoden 1970 paikkeilla. Ne olivat pääosin samanlaisia kuin muissakin Pohjoismaissa. Yhteiskunnasta kertoo jotain se, että yksi näiden ryhmittymien johtohahmoista on nykyään Islannin keskuspankin johtaja.

Maahanmuutosta tuskin puhutaan

Maahanmuutto – joka tarjoaa kiistatta oivallisen kasvualustan äärioikeistolaisuudelle – alkoi Islannissa melko myöhään. Maahanmuuttajien määrä kasvoi nopeasti 2000-luvun taitteessa, kun talouskupla alkoi paisua. Useimmat tulivat töihin nousukaudella, jolloin Islannissa oli työvoimapula. Islannin viranomaiset ovat kuitenkin aina olleet kovin haluttomia ottamaan vastaan poliittisia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Islanti muuttui monikulttuuriseksi hyvin lyhyessä ajassa.

Maahanmuuttajien virrasta keskusteltiin jonkin aikaa. Todettiin, että maahan oli tullut paljon ihmisiä, joita ei pystytty kotouttamaan islantilaiseen kulttuuriin ja jotka heikentäisivät syntyperäisten islantilaisten asemaa työmarkkinoilla. Keskustelua ei kuitenkaan käyty läheskään yhtä kiivaaseen sävyyn kuin joissain muissa Pohjoismaissa. Liberaalipuolueeksi itseään nimittänyt puolue yritti ratsastaa maahanmuuttokysymyksillä vuoden 2007 vaalitaistelussa. Ajatus ei ottanut tulta, muut puolueet eivät tarttuneet aiheeseen, ja nyt puolue on käytännössä menettänyt kannatuksensa. Maahanmuuttajia ei ole juuri mainittu romahduksen jälkeen – nyt Islannilla on muita, paljon suurempia ongelmia.

Nationalismia ja epäluuloisuutta markkinataloutta kohtaan

Poliittinen kenttä kuitenkin natisee liitoksissaan. Voidaan sanoa, että nationalismi ja epäluuloisuus markkinataloutta kohtaan ovat lisääntyneet politiikassa. Jopa oikeiston riveissä kyseenalaistetaan vapaa markkinatalous, jonka uhriksi islantilaiset joutuivat: yksi oikeiston merkittävimmistä ideologeista, Styrmir Gunnarsson, pohdiskeli hiljattain, onko yksityisomistus sittenkään valtionomistusta viisaampaa. Talouskriisi ja ennen kaikkea Icesave-talletuskorvauksista käyty kiista ruokkivat nationalismia.

Monien islantilaisten mielestä normaalisti ystävällismieliset maat jyräsivät Islannin, ja etenkin presidentti Ólafur Ragnar Grímsson on syyttänyt muita Pohjoismaita ja Euroopan maita vihamielisyydestä Islantia kohtaan romahduksen jälkeen. Islanti neuvottelee nyt EU-jäsenyydestä, mutta vain sosiaalidemokraatit seisovat yksimielisesti jäsenyyshakemuksen takana. Muut puolueet ovat enemmän tai vähemmän hakemusta vastaan, ja ilmassa on viitteitä siitä, ettei Islanti liity EU:hun.

Paras puolue – vitsi joka lakkasi naurattamasta

Poliittisilla ääriliikkeillä ei siis ole ollut kummoista kasvupohjaa Islannissa. Maalle on ollut tyypillistä pikemminkin pitkäpiimäinen kinastelu ja kissanhännänveto, klikkiytyminen ja intressiryhmien jyräys, mikä on jarruttanut yhteiskunnallista kehitystä. Vaikuttaa siltä kuin asioihin olisi vaikea löytää järkeviä ratkaisuja. Paljon on sanottu huonosta poliittisesta kulttuurista, eikä kehitys ole todellakaan mennyt parempaan suuntaan.

Vitsistä alkunsa saanut paras puolue sai murskavoiton Islannin viimevuotisissa kuntavaaleissa Reykjavikissa, ja sen puheenjohtajasta Jón Gnarrista tuli Reykjavikin kaupunginjohtaja. Nyt näyttää siltä, että paras puolue tähyää seuraavaksi valtakunnanpolitiikkaan. Vitsi on itse asiassa lakannut jo naurattamasta, ja puolue painii leikkausten ja velkaantuneiden kunnallisten yritysten kanssa, mutta perinteisten puolueiden pelko äänikadosta ei ole mitenkään aiheeton.

Suvaitsevaista kansaa

Islannissa ei ole juuri esiintynyt uskonnollista fanatismia sen paremmin kuin rotuvihaakaan. Islantilaisten kunniaksi sanottakoon, että he ovat melko suvaitsevaisia – joskus jopa välinpitämättömiä. Gay Pride -festivaali on islantilaisperheille yksi vuoden kohokohdista, joka houkuttelee kymmeniätuhansia miehiä, naisia ja lapsia Reykjavikin keskustaan. Kun Jóhanna Sigurðardóttirista tuli pääministeri, hänen homoseksuaalisuuttaan ei kommentoitu lainkaan. Sillä ei ollut tuolloin kenellekään mitään merkitystä eikä ole edelleenkään. Tarvittiin ulkomaisia tiedotusvälineitä valistamaan islantilaisia asiasta.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.