"Pystyn lyömään Anders Fogh Rasmussenin".

Helle Thorning-Schmidt puhui näin reippaasti – ja toiveikkaasti – puoluetovereilleen keväällä 2005 antaen heidän ymmärtää, että hänen johdollaan sosiaalidemokraattien pikainen paluu hallitusvastuuseen olisi taattu.

Puoluetoverit päättivät uskoa häntä. Niin toteutui sosiaalidemokraattien koko pitkän historian kenties merkillisin ja yllättävin johtajanvaihdos.

Puheenjohtajaehdokkaaksi ilmoittautunut nuori nainen oli käytännössä aivan tuntematon Tanskan politiikassa.

Hän oli toiminut Euroopan parlamentissa pitämättä itsestään sen suurempaa meteliä, ja ryhtyessään tavoittelemaan puolueensa puheenjohtajuutta hän oli tuore kansanedustaja, joka ei ollut vielä ehtinyt kansankäräjien puhujapönttöön asti.

Hänen Tanskan-politiikan tuntemuksensa oli kaiken kaikkiaan rajoittunut ja parlamentin työtapojen tuntemus jokseenkin heikko.

Puolue kriisissä

Thorning kuitenkin voitti taistelun puoluejohtajan paikasta, sillä puoluetoverit kaipasivat kiihkeästi uutta ihmistä.

Porvarillinen Tanska – Venstre, konservatiivinen kansanpuolue ja Tanskan kansanpuolue – oli saavuttanut Anders Fogh Rasmussenin johdolla historiallisen vaalivoiton vuonna 2001. Sosiaalidemokraatit menettivät näissä vaaleissa asemansa maan suurimpana puolueena.

Sosiaalidemokraattien uupunut johtaja ja pääministeri Poul Nyrup Rasmussen hävisi muutakin kuin hallitusvallan. Hänen oli jonkin ajan kuluttua luovutettava myös puolueen puheenjohtajuus vanhalle liittolaiselleen Mogens Lykketoftille.

Vuoden 2005 vaaleissa Lykketoft koki kirvelevän tappion, ja hän ilmoitti jo vaaliyönä pitämässään liikuttavassa puheessa vetäytyvänsä vaalitappion vuoksi syrjään. Puolue tarvitsi siis uuden puheenjohtajan.

Puoluetta piinasi tässä vaiheessa kahtiajako, joka ilmeni sekä kansankäräjäryhmässä että puolueorganisaatiossa.

Toisen ryhmittymän keskeinen hahmo oli puolueen entinen puheenjohtaja Svend Auken, jonka Poul Nyrup Rasmussen oli kukistanut armottomassa välienselvittelyssä vuonna 1992. Tästä ryhmittymästä asettui ehdolle kokenut parlamentaarikko Frank Jensen. Toisen ryhmittymän ehdokkaaksi nousi loppujen lopuksi Helle Thorning-Schmidt kokeneempien ja ilmeisempien ehdokkaiden päätettyä vetäytyä pelistä.

Normaalioloissa Helle Thorning-Schmidtillä ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, mutta puolueen epätoivo oli niin syvä ja kyllästyneisyys sisäisiin valtataisteluihin niin laajaa, että sen oli löydettävä uusi, puhtoinen johtaja, ja niin valituksi tuli Thorning-Schmidt.

"Pystyn lyömään Anders Fogh Rasmussenin", hän sanoi, ja kuulijat taputtivat kuin mielettömät, sillä he toivoivat koko sydämestään, että joku pysäyttäisi vauhdikkaan Fogh Rasmussenin.

Jälleenrakennus

Se ei sitten onnistunut, niin kuin tiedämme.

Fogh Rasmussen saavutti vuonna 2007 uuden tyrmäävän vaalivoiton, ja Thorning-Schmidtin oli tyydyttävä tulokseen, joka alitti jopa Mogens Lykketoftin katastrofaalisen heikon vaalimenestyksen.

Thorning-Schmidtin oli lähes mahdotonta parantaa sosiaalidemokraattien kannatuslukuja, jotka olivat käytännössä koko ajan huolestuttavan lähellä vuosien 2005 ja 2007 pohjanoteerauksia.
Hän sai todellisen mahdollisuuden, kun Fogh Rasmussen alkukeväästä 2009 ilmoitti jättävänsä Tanskan politiikan ja siirtyvänsä Brysseliin Naton uudeksi pääsihteeriksi.

Fogh Rasmussenin tilalle pääministeriksi nousseen Lars Løkke Rasmussenin oli heti ensimmäisestä päivästä lähtien kamppailtava valtavien poliittisten ja taloudellisten ongelmien kanssa.
Fogh Rasmussen lipesi paikalta juuri kun oli aika ryhtyä taltuttamaan rajua globaalia talouskriisiä.

Kriisi merkitsi suunnanmuutosta, sillä hyvin pian selvisi, että Fogh Rasmussenin löysäily julkisten menojen käytössä ei voinut jatkua ja että talouspolitiikan suuntaa oli muutettava perusteellisesti.

Løkke Rasmussenille jäi sitä paitsi liian vähän aikaa valmistautua joulukuussa 2009 pidettyyn, fiaskoon päättyneeseen ilmastokokoukseen. Puleerattuun Fogh Rasmusseniin verrattuna uusi hallituksen päämies vaikutti nuhjuiselta ja epävarmalta.

Thorning-Schmidtin nousu

Thorning-Schmidtille tämä merkitsi kannatuksen kääntymistä nousuun mielipidemittauksissa.

Monista takaiskuista ja virheistä huolimatta hän oli saanut paljon aikaan tultuaan puheenjohtajaksi vuonna 2005.

Hän oli toteuttanut uuden sisäisen vallanjaon ja pannut lopullisesti pisteen ryhmittymien välisille kahinoille, mikä oli melkoinen saavutus. Hän ryhtyi tiiviiseen yhteistyöhön menestyksekkään sosialistisen kansanpuolueen SF:n kanssa, minkä ansiosta ensi kertaa saattoi uumoilla todellista hallitusmahdollisuutta. Hän onnistui myös muuttamaan puolueen politiikkaa monilla tärkeillä alueilla.

SF:n kanssa tehdyssä yhteistyössä sosiaalidemokraattien arvopolitiikka – eli ulkomaalais- ja oikeuspolitiikka – nytkähti oikealle. Samalla hän kuitenkin käänsi puoluetta vasempaan talouspolitiikassa, jossa hän on yhdessä SF:n johdon kanssa toistuvasti korostanut hyvinvointi-investointien tarvetta.

Hallitus oli pakotettu puolustuskannalle kriisinhallintatoimissaan, ja sitä kiusasivat lisäksi lukemattomat yksittäiset asiat, mikä sai opposition kannatusluvut kohoamaan toden teolla keväällä 2010. Sosiaalidemokraatit ja SF onnistuivat myös esittämään suurisuuntaisen taloussuunnitelman, "reilun ratkaisun", jonka tunnuslause oli raflaava: "Jos sinulla on 12 minuuttia, meillä on ratkaisu."

Suunnitelman ideanä oli se, että monet Tanskan talousongelmista voidaan ratkaista, mikäli jokainen tanskalainen työskentelee vaatimattomat 12 minuuttia enemmän päivässä tai tunnin enemmän viikossa.

Kansankäräjien jäädessä kesäkuussa kesälomalle Thorning-Schmidtistä oli kaikkien mielipidemittausten mukaan yksiselitteisesti tulossa Tanskan ensimmäinen naispuolinen pääministeri.

Uusi pudotus

Nyt, politiikan syyskauden alkaessa, kaikki on toisin.

Suunnitelma 12 minuutista on murentunut poliittisesti.
Kaikki taloustieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että on oikein pyrkiä työajan pidentämiseen työn tarjonnan turvaamiseksi, kun suuret ikäluokat eläköityvät ja hyvinvointia tuottamassa on yhä vähemmän väkeä.

Sosiaalidemokraattien ja SF:n suunnitelman suuri heikkous on siinä, että puolueet eivät kerro, miten tanskalaiset saadaan pidentämään työaikaansa, ja niiden liittolaiset – ay-johtajat – ovat alkaneet vetäytyä.

Lisäksi etenkin SF:n sisällä on viitteitä vaarallisen ulkomaalaispoliittisen keskustelun käynnistymisestä. Johto on vienyt puolueen lähemmäksi porvaripuolueiden vuoden 2001 vallanvaihdoksesta lähtien noudattamaa tiukkaa linjaa, mutta SF:n kansankäräjäryhmässä ja kenttäväen joukossa yhä useammat alkavat vieroksua tiukennuksia.

Tämä kaikki on kuitenkin lasten leikkiä verrattuna seurauksiin, joita Helle Thorning-Schmidtin ja hänen brittimiehensä Stephen Kinnockin veroasioita koskeva mediakohu on aiheuttanut.

Thorning-Schmidt on kuukausien ja vuosien ajan vastustanut kiivaasti hallituksen "epäsosiaalisia ja rahoitusta vailla olevia verohelpotuksia rikkaille". Hän on tehnyt veropolitiikasta tärkeän hallituksen vastaisen rintaman ja puhunut erityisen "miljonääriveron" käyttöönotosta.

Niinpä hänen kannaltaan onkin tuhoisaa, että nyt kiistellään siitä, pitääkö hänen miehensä maksaa veronsa Tanskaan vai Sveitsiin.

Aluksi Thorning-Schmidt kiisti hyvin varmaan sävyyn, että hänen miehensä tulisi maksaa Tanskaan veroa palkasta, jota hän saa maineikkaan World Economic Forumin johtajana.

Hän on sittemmin tarkistanut kantaansa, ja pariskunta on toimittanut veroilmoituksen Tanskan veroviranomaisille.

Thorning-Schmidtin uskottavuutta on heikentänyt entisestään se, että hän on esittänyt erilaisia selvityksiä siitä, miten usein hänen miehensä oleskelee Tanskassa.

Veroasian yhteydessä Thorning-Schmidt on ilmoittanut Stephen Kinnockin olevan kotona ainoastaan viikonloppuisin ja lomilla. Hakiessaan oikeusministeriöltä lupaa sisällyttää aviomiehen nimi perheen talon luovutuskirjaan hän selitti miehensä olevan Tanskassa huomattavasti useammin.

Kukaan ei osaa sanoa, mihin Tanskan veroviranomaisten juristit asiassa päätyvät – ja koko poliittinen kenttä odottaa päätöstä.

On kuitenkin selvää, että veroasia on heikentänyt dramaattisesti Thorning-Schmidtin uskottavuutta, ja käytännössä se on pilannut hänen mahdollisuutensa käyttää veropolitiikkaa aseena hallitusta vastaan.

Parhaassa tapauksessa Thorning-Schmidtin on aloitettava taistelu alusta paljon epävarmemmista lähtökohdista. Pahimmassa tapauksessa hänen asemansa heikkenee niin, ettei hän pysty lyömään myöskään Lars Løkke Rasmussenia.

Veitsenterällä ei ole vain Thorning-Schmidt vaan koko sosiaalidemokraattinen puolue.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.