Suomalaisen politiikan huipulla käydään alituista kolmiodraamaa. Yhtään ylivoimaisen suurta mahtipuoluetta ei maassa ole. Sen sijaan on kolme puoluetta – keskusta, kokoomus ja sosialidemokraatit – joiden kannatus heilahtelee 20–25 prosentin väleillä. Vaaleissa puolueiden suuruusjärjestys saattaa ratketa viimeisten desimaalien avulla, ja kannatusheilahtelut ovat Suomessa yleensä olleet vain muutamia prosenttiyksiköitä.

Nykyisen poliittisen käytännön mukaan näistä kolmesta suurin päätyy pääministeripuolueeksi, ja se saa kumppanikseen hallitukseen toisen kahdesta muusta suurpuolueesta. Yksi niistä päätyy oppositioon. Ei tämä mikään lakiin kirjattu kuvio ole, mutta näin se on viime ajat mennyt.

Koska mitään ennalta määrättyä blokkijakoa ei ole, yhdistelmä voi olla mikä tahansa, vaalituloksesta riippuen. Vasemmiston ja oikeiston välisellä jaolla ei ole tässä ollut merkitystä – paitsi se, että vasemmistoenemmistöistä hallitusta ei suomalaisilla voimasuhteilla synny. Jos sosialidemokraatit jäävät nytkin oppositioon, Suomessa nähdään uusi ilmiö: pitkä porvarillisten puolueiden valtakausi.

Pitkä ja vahva historia

Suomen sosialidemokraattisella puolueella (SDP) on poliittisena liikkeenä ikää kunniakkaat runsaat 110 vuotta. Vuoden 1903 puoluekokous Forssassa on maan poliittisen historian merkkipaaluja. Syntymässä ollut työväenliike asetti silloin erittäin kunnianhimoiset poliittiset tavoitteet alkaen kahdeksan tunnin työajasta, kokoontumisvapaudesta, yleisestä äänioikeudesta ja julkisesta terveydenhoidosta. Useimmat noista tavoitteista ovat nykyisin toteutuneina hyvinvointi-Suomen kulmakiviä.

Sittemmin työväenliike hajaantui vallankumoukselliseen ja maltilliseen siipeen. Ainoana Pohjoismaana Suomi kävi 1918 läpi verisen ja katkeran kansalaissodan punaisten ja valkoisten välillä. Valkoisten voiton jälkeen SDP jäi ainoaksi vasemmiston laillisesti hyväksytyksi edustajaksi, kun kommunistit painettiin maan alle. Sosialidemokraattisella työväenliikkeellä oli valtava merkitys siihen, että maa eheytyi ja aloitti raunioista kehityksensä kohti pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Vuonna 1926, vain kahdeksan vuotta kansalaissodan jälkeen Suomi oli kypsä ensimmäiseen SDP:n vähemmistöhallitukseen ja pääministeriin.

Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien jälkeen SDP edusti uusissa poliittisissa oloissa jälleen työväenliikkeen maltillista siipeä toimien puskurina nyt voimiensa tunnossa olleiden (joskin sisäisesti hajanaisten) kommunistien ja kansandemokraattien suuntaan. Tämä koski paitsi eduskuntapolitiikkaa, myös ammattiyhdistysliikettä, jonka hallinnasta vasemmistopuolueet kilpailivat.

Valtionhoitajasta oppositioon

SDP on ollut vuosikymmenten ajan mukana erilaisissa hallituksissa. Se on kasvattanut pitkän rivin pääministereitä ja muita näkyviä poliitikkoja, se on hallinnut ay-liikettä ja se on vuodesta 1982 eli koko Urho Kekkosen jälkeisen ajan pitänyt hallussaan presidentin paikkaa (Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen). Puolueen asemaa kuvaa, että sitä tavattiin pitkään sanoa valtionhoitajapuolueeksi.

Vuoden 2007 vaaleista SDP on ollut oppositiossa. Historiallisessa katsannossa se on lyhyt aika, ja porvarihallitus ja SDP:n oppositiokausi on maassa ollut ennenkin. Puolueiden muuttuva koreografia on Suomelle tyypillistä.

Silti puolueessa vallitsee nyt tunnelma kohtalonhetkistä. Uusi oppositiokausi olisi jo hyvin poikkeuksellista. Historiassa on mentävä vuosikymmeniä taaksepäin, jotta samanlainen jakso tulisi vastaan.

Nyt puolueen kannatus kyselyissä liikkuu 20 prosentin vaiheilla, ja se on suuruusjärjestyksessä kakkos- tai kolmossijoilla keskustan kanssa (kokoomus on nykyään aina ykkösenä). Vaaleihin nähden ei periaatteessa mitään ole vielä menetetty, mutta monen puolueaktiivin huoli on suurta.

Vasemmiston yhteiskannatus on historiallisen alhaista, 30 prosentin luokkaa, ja toinen vasemmistopuolue eli vasemmistoliitto on jatkuvassa liu’ussa kohti politiikan marginaaleja. Meneillään oleva yhteiskunnan rakennemuutos kohtelee kovalla kädellä SDP:n perinteisiä tukialueita, teollisuustaajamia.

Vanha vahva teollisuus ja sen myötä vanhat vahvat ammattiyhdistysrakenteet murtuvat. Kannattajat vanhenevat, ote nuorisoon on kateissa. Samaan aikaan populistinen perussuomalainen puolue ilmestyy kuihtuviin teollisuustaajamiin ja kaupunkien kasvaviin lähiöihin tarjoamaan yksinkertaisia ratkaisuja mutkikkaisiin kysymyksiin.

Kohti mielikuvapolitiikkaa

Tämä kaikki koettelee SDP:tä pahasti. Yleinen mielikuva puolueesta on muuttunut luutuneeksi ja ukkoutuneeksi, ja viimeaikaisilla johtajavalinnoilla on kamppailtu juuri sitä mielikuvaa vastaan. Tämä on tärkeää, sillä Suomen pääpuolueiden aatteelliset erot ovat hämärtyneet ja kaikki ovat muuttuneet samoilla vesillä kalastaviksi yleispuolueiksi.

SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Paavo Lipponen oli 1990-luvun suomalaisen politiikan kiistaton voimahahmo. Hänen jälkeensä puolueen johdossa oli ay-taustainen Eero Heinäluoma, joka turhautui kehnoihin kannatuslukemiin ja luopui. Tilalle valittiin vuonna 2008 Jutta Urpilainen, nuori nainen, jolla oli eduskuntakokemusta mutta ei juurikaan merkittäviä poliittisia näyttöjä. Hänen tehtävänään oli ennen muuta puoluetta koskevan mielikuvan uudistaminen.

Mutta samalla puolue ainakin aluksi jätti Urpilaisen yksin. SDP näytti olevan eksyksissä, ilman selkeää ideaa. Perussuomalaisten johtaja Timo Soini on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja noussut henkilöimään koko oppositiota, paljon SDP:tä pienemmällä kannatuksella.

Eikä Urpilainen enää edes erotu suomalaisten puoluejohtajien joukossa. Kun Matti Vanhanen kevättalvella ilmoitti luopuvansa pääministerin paikalta, keskusta näytti pitkään olevan tuhon partaalla, skandaalien riepottelema ja hajalla. Mutta keskustan kesäkuun puoluekokous muutti jälleen politiikan pelikentän. Keskusta kokosi rivinsä, heitti kohuotsikoissa olleet nimet ulos ja nosti johtoonsa ja pääministeriksi Mari Kiviniemen, modernin ja nuhteettomassa maineessa olleen nelikymppisen naisen.

Suomen puoluejohtajien rivistö koostuu nyt lähes pelkästään nelikymppisistä, tyylikkäistä ja itsevarmoista miehistä ja naisista. SDP vahvisti osaltaan tätä kuvaa valitsemalla tänä kesänä puoluesihteerikseen Mikael Jungnerin, entisen Yleisradion toimitusjohtajan ja julkisuudessa hyvin ennakkoluulottomasti liikkuvan hahmon, joka on niin kaukana perinteisestä duunarista kuin olla saattaa.

Niinpä puolueen nettisivuilta löytyvät nyt niin facebook, twitter, youtube, wikipedia, flikr, linkedin kuin demari-tv. Eri asia on, paljonko äänestäjäkunta pystyy tähän samaistumaan. Moni pitää oireellisena, että poliittisesti painavimpia SDP:n kannanottoja tuntuu jakelevan eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi nostettu Eero Heinäluoma. Hän on ainoa puoluejohdossa, jossa ikään kuin ruumiillistuu sekä pitkä ay-tausta että vahva poliittinen kokemus.

SDP:llä on parhaillaan menossa kampanja, jossa suomalaisia pyydetään ehdottamaan puolueen presidenttiehdokkaaksi 2012 vaaleihin sopivia nimiä. Puolue haluaa näin viestittää, että se on avoin ja kansanläheinen. Mutta kampanjaa on tulkittu myös niin, että SDP on yksinkertaisesti hukassa, vailla valovoimaisia nimiä ja vailla selkeää ideaa tulevaisuudesta.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.