Pääministeri Jens Stoltenberg päätti kesälomansa tänä vuonna hiukan etuajassa. Viimeinen lomaviikonloppu meni Länsi-Norjassa kytevän poliittisen palon sammuttamiseen. Palopesäke vaikutti loman alkaessa paikalliselta ja suhteellisen vaarattomalta. Elokuuhun tultaessa se roihusi jo niin komeasti, että työväenpuolueen strategit pelkäsivät sen aiheuttavan pysyvää vahinkoa – eli rökäletappion ensi syksyn kuntavaaleissa.

Päätös sallia uuden korkeajännitelinjan rakentaminen Hardangerin tunturimaisemaan Bergenin itäpuolelle oli se kipinä, joka sytytti palon. Korkeajännitelinjasta kiisteltiin hallituksessa kuukausia. Jotkut epäilivät sen tarpeellisuutta, ja sosialistinen vasemmistopuolue (SV) esitti merikaapelia, joka ei rumentaisi alueen kaunista luontoa. Työväenpuolue ja keskustapuolue puolestaan kuulivat asiantuntijoita, joiden mielestä vedenalainen kaapeli olisi liian kallis ja epäluotettava.

Suuren yleisön mielestä korkeajännitelinjan salliminen merkitsi jättimastojen hyväksymistä. Sanat eivät riittäneet kertomaan, miten kammottavilta korkeat mastot ja paksut kaapelit näyttäisivät tunturinrinteillä. Turistit ainakin kaikkoaisivat. Hallitus ei onnistunut perustelemaan hanketta kansalaisille. Voimajohdolla oli tarkoitus parantaa Bergenin energiahuoltoa ja sen luotettavuutta. Ilman sitä yhdessä Norjan suurimmista kaupungeista saattaisi olla pitkienkin sähkökatkosten vaara.

Mielipidemittaukset pohjalukemissa

Voimalinjahanke nähtiin osana suurempaa kokonaisuutta: punavihreä hallitus ei piittaa syrjäseutujen väestä. Se hallitsee maata Oslosta käsin ja noudattaa pääkaupungissa istuvien valtion asiantuntijoiden neuvoja.

Hallitukseen alkoi kohdistua niin kovia paineita, että Jens Stoltenberg päätti peräytyä. Koko kesän oli väitetty, että kaikki vaihtoehdot oli jo tutkittu, mutta lopulta päätettiin tehdä vielä uusi selvitys. Niin sanottujen riippumattomien asiantuntijoiden on tarkoitus arvioida, voidaanko korkeajännitelinja upottaa Hardangerinvuonoon. Asiantuntijoiden raportti herättää todennäköisesti uuden kiistan ja entistä suurempaa levottomuutta.

Tämän kesän voimalinjamyrskyn taustalla kajastavat hallituspuolueiden mielipidemittauksissa saamat heikot tulokset. Työväenpuolueen kannatus on tipahtanut reilusti alle 30 prosentin, ja keskustan ja SV:n luvut pyörivät neljän, viiden ja kuuden prosentin tietämillä. Kolmen hallituspuolueen yhteenlaskettu kannatus on heikompi kuin koskaan ennen.

Syitä on monia, mutta suosiota ei taatusti ole kasvattanut se, että hallituspuolueet ovat alkaneet nälviä toisiaan julkisesti. SV:n johtaja Kristin Halvorsen myönsi talvella, ettei hallitustyöskentelyssä ole nykyisellään kovin paljon puhtia. Kesällä hän kertoi lehdistölle, että keskustapuolue oli runnonut läpi tyhmän päätöksen voimajohdon rakentamisesta Hardangeriin. Keskustapuolueen väki on vastannut suunnilleen samalla mitalla.

Loputon vuoristorata

Stoltenbergin ja työväenpuolueen voisi kuvitella närkästyneen hallituksessa vallitsevasta rauhattomuudesta ja nuorempien kumppaneiden venkoilusta. Ei kuitenkaan näytä siltä. Työväenpuolueessa on hyvin vähän niitä, jotka sanovat ääneen haluavansa kaksi muuta puoluetta ulos hallituksesta, ja vain harvat pitävät mielipidemittauksia huolestuttavina. He ovat niin tottuneita siihen, että kannatusluvut hypähtelevät ylös alas. He ovat tottuneet myös siihen, että vaalipäivänä tilanne on parempi kuin minään muuna päivänä. Vuoristorataelämä on käynyt aikojen saatossa tutuksi.

Kommentaattorit alkoivat puhua työväenpuolueen ja sosiaalidemokratian joutsenlaulusta jo 1970-luvun lopulla. Puolue ja ay-liike olivat muuttuneet vanhoillisiksi. Ne puolustivat joka ikistä työväenliikkeen taistelulla saavutettua järjestelmää ja sääntöä, toimi se sitten tai ei. Ensimmäisen oikeistoaallon aikana 1980-luvulla sanottiin, että työväenliike kutistui yhä pienemmäksi ja että ihmiset siirtyivät uusiin, entistä yksilöllisempiin ammatteihin. Tämä johtaisi luonnollisesti siihen, että myös työväenpuolue ja ammattiliittojen keskusjärjestö LO joutaisivat historian romukoppaan – ainakin kommentaattorien mielestä.

Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Työväenpuolue ja ay-liike uudistuivat, ja Gro Harlem Brundtlandin myötä alkoi uusi pitkä jakso maan johdossa. Sen jälkeen tuli taas notkahdus, johtajuuskiistoja, tuomiopäivän ennustuksia ja murskatappio vuoden 2001 vaaleissa. Sitten oli vuorossa historiallinen yhteistyö hallitusvallan kanssa, vaalivoitto ja uusi voitto vuonna 2009. Mikäli Jens Stoltenberg haluaa jatkaa seuraaviin suurkäräjävaaleihin saakka, hän tulee samaan työväenpuoluelaiset taakseen Harlem Brundtlandin ja sotienjälkeisen johtajan Einar Gerhardsenin tyyliin.

Tärkeintä on johtaminen

Stoltenbergista ja hänen lähimmistä neuvonantajistaan on tullut asiantuntijoita siinä, mikä on Norjan sosiaalidemokraattien tärkein tunnuskuva: johtamistaito. Vaalitutkijoiden raportit viime vuoden suurkäräjävaaleista eivät ole vielä valmiita, mutta on syytä uskoa, että menestys äänestäjien parissa oli turvallisen Jens Stoltenbergin ansiota. Hän oli ohjannut maan vakaalla kädellä onnistuneesti läpi finanssikriisin tuiverrusten ja pitänyt huolellisesti kurissa omat poliittiset tavoitteensa. Hän lupasi vain sen, minkä pystyi pitämään.

Työväenpuolueen johtaja uskoo pikemminkin pieniin kompromisseihin kuin suuriin ideoihin. "Ylpeä mutta ei omahyväinen", on iskulause, jota hän ja hänen puolueensa viljelevät nykyään ahkerasti. Sillä halutaan sanoa, että uudistuksia on hallinnoitava taiten. Ääneen lausumaton edellytys on, että puolue tavoittelee aina hallitusvaltaa.

Johtamistahtoa korostetaan niin voimakkaasti siksi, että se on käytännössä ajanut politiikan ohi. Työväenpuolueen kymmenen viime vuotta osoittavat, että sen poliittiset näkemykset ovat vaihdelleet suuresti. Vuosituhannen vaihteessa puoluejohto suhtautui myönteisesti julkisten tehtävien ja yritysten yksityistämiseen, ja se ajoi hallinnon järkeistämistä ja kohdentamista. Tony Blairin uuden Labourin vaikutus oli voimakas. Siteet ay-liikkeeseen olivat höltymässä.

Oikealta, vasemmalle, oikealle?

Punavihreän hallitusyhteistyön myötä puolue omaksui uudelleen joitakin perinteisiä vasemmistonäkemyksiä. Yhteistyötä LO:n kanssa vahvistettiin, työntekijöiden oikeuksia parannettiin, jakopolitiikkaa terästettiin ja hyvinvointijärjestelmät rauhoitettiin. Jonkin aikaa puhuttiin kahdesta Jensistä: hänestä, joka oli johtanut pelkän työväenpuolueen hallitusta vuonna 2001, ja hänestä, joka johti punavihreää hallitusta vuonna 2005.

Työväenpuolue vahvisti viime vuoden vaaleissa asemaansa keskustaan ja sosialistiseen vasemmistopuolueeseen nähden, ja nyt on taas näkyvissä merkkejä vanhan Jensin paluusta. Ei ole syytä epäillä, etteikö hän itse olisi edelleen hyvin maltillinen ellei peräti oikeistolainen sosiaalidemokraatti. Toisaalta ei ole pienintäkään epäilystä myöskään siitä, etteikö hän olisi valmis jättämään oman politiikkansa säästöliekille, mikäli se on välttämätöntä hallitusvallan saavuttamiseksi tai säilyttämiseksi.

Niin kauan kuin työväenpuolueen johdon perusnäkemys on näin pragmaattinen, on syytä uskoa sen säilyttävän ylivoimaisen asemansa Norjan politiikassa. Ellei sitten käy niin, että syntyy raju ja pysyvä reaktio sellaisia poliitikkoja vastaan, joita kiinnostaa enemmän hallinto ja viestintä kuin uuden ja oikeanlaisen kurssin määrittäminen nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Ei ole helppo sanoa mitään järkevää maailman muuttumisesta, mutta on viitteitä siitä, että kansa kääntyy vastedes entistä herkemmin nykyaikaisia viestintä- ja hallintopoliitikkoja vastaan. Siinä mielessä Bjarne Håkon Hanssenia vastaan tänä kesänä kohdistettu mediahyökkäys onkin kiinnostava.

Bjarne Håkon Hanssen myrskyn riepoteltavana

Hanssen oli viime vuoden vaaleihin saakka Norjan suosituimpia poliitikkoja ja Stoltenbergin toiseksi tärkein ministeri. (Ulkoministeri Jonas Gahr Støreä pidetään ykkösmiehenä.) Hän ilmoitti vaalien jälkeen siirtyvänsä viestintäalalle, mikä herätti huomiota – etenkin kun hän sanoi julkisesti haluavansa luoda arvoja sen sijaan että vain jakelisi niitä. Useimmat ovat toki tajunneet, että viestintätoimistot luovat arvoja omistajilleen ja työntekijöilleen, mutta kansa ei ole läheskään yhtä varma niiden yhteiskuntaa hyödyttävistä arvoista.

Bjarne Håkon Hanssenia on aina pidetty loistavana viestittäjänä, ja koko poliittisen uransa ajan hän on saanut mediassa osakseen etupäässä myönteistä huomiota. Monet mediat tunsivat varmaan tarvetta tavallistakin kovempaan hutkimiseen, kun kesällä ilmeni, että yksi hänen ensimmäisistä töistään poliittisena lobbaajana on ollut muuttaa hallituksen ehdotusta, jolla rajoitetaan yksityisten päiväkotien voitontekomahdollisuuksia. Kerrotaan, että ehdotus laadittiin Hanssenin itsensä istuessa hallituksessa. Hän siis lobbasi itseään vastaan.

Jutun faktoista on kiistelty. Suurpoliitiikan näkökulmasta on tärkeää se, että mediakohu on oletettavasti heikentänyt Jens Stoltenbergiä ja muita nykyaikaisia työväenpuolueen poliitikkoja. Hanssenin poliittiset käsitykset ovat nimittäin olleet suunnilleen samanlaiset kuin Stoltenbergin. Millaiset ovatkaan siis pääministerin käsitykset, jos yksi hänen lähimmistä miehistään vaikuttaa myyvän poliittiset kykynsä ja näkemyksensä yksityisillä markkinoilla?

Ei hyvältä näytä, jos sosiaalidemokraattien ajatellaan pelkästään hamuavan kynsin hampain valtaa, ilman että kukaan tietää, mihin sitä pitäisi käyttää.          

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.