Mielipidemittausten mukaan sosiaalidemokraattien vuoden 2006 vaaleissa alkanut alamäki jatkuu. Puoluejohtajana oli tuolloin yhä Göran Persson, ja tappiovaalien jälkeisissä vaalianalyyseissä syy sysättiin hänen niskoilleen.

Sosiaalidemokraattien kannatus laski, koska Göran Persson oli kiho. Hän esiintyi tahdittomasti, loukkasi naisia ja oli kaiken kukkuraksi hankkinut itselleen kartanon.

Sellaista ei työläispoika tee rangaistuksetta.

Göran Persson oli pettänyt ihanteensa, ja vaikka hän itse yrittikin syytellä varallisuusveroa, se ei tainnut ratkaista vaaleja.

Monet äänestäjät kaipasivat todennäköisesti vanhanaikaista sosiaalidemokratiaa, eivätkä he tunteneet omakseen Blairin innoittamaa uutta markkinaliberaalia politiikkaa. Ehkä Persson oli heidän mielestään todella pettänyt ihanteensa, mutta siinä tapauksessa kyse ei luultavasti ollut pelkästään kartanon hankkimisesta.

Petoksessa oli luultavasti kyse pikemminkin eriarvoisuuden, kahtiajaon ja työttömyyden lisääntymisestä. Sosiaalidemokraattinen kansankotirakennelma oli sortumaisillaan. Kun maltillinen kansanpuolue sitten kaappasi itselleen sosiaalidemokraattien tärkeimmän tavoitteen – työtä kaikille –, äänestäjät siirtyivät sen mukana oikealle. He äänestivät tuttua asiaa ja hylkäsivät puolueen, jota he eivät enää kokeneet omakseen.

Sen vuoksi sosiaalidemokraattien vuoden 2006 vaalitulos olikin heikoin sitten vuoden 1914.

Göran Persson ilmoitti jo vaaliyönä luopuvansa paikastaan, mikä helpotti vaalienjälkeistä keskustelua puolueen sisällä. Kaikki oli Göranin syytä, ja nyt hän oli poissa.

Uusi puoluejohtaja, sama vanha ohjelma

Perssonin seuraaja ei ollut itsestään selvä, koska puolueen kruununprinsessa Anna Lindh oli murhattu kolme vuotta aikaisemmin. Loppujen lopuksi ainoa vaihtoehto oli Mona Sahlin, ja valinta puoluejohtajaksi maaliskuussa 2007 oli hänelle henkilökohtainen revanssi. Syksyllä 1995 puolueen kruununprinsessa oli nimittäin ollut Mona Sahlin, ja puoluejohtajan valintaan oli enää muutama kuukausi, kun paljastui, että hän oli shoppaillut hallituksen luottokortilla. Hän oli ostanut sillä ruokaa, vaippoja ja Toblerone-suklaata. Hän joutui luopumaan varapääministerin paikastaan niin sanotun Toblerone-jupakan vuoksi.

Anna Lindhin kuoleman ja Göran Perssonin eron jälkeen, lähes kaksitoista vuotta Toblerone-jupakan jälkeen, Mona Sahlin nousi lopulta puolueen puheenjohtajaksi, ja puolueen jäsenet alkoivat taas uskoa tulevaisuuteen. Ensimmäisten mielipidemittausten mukaan puolue saikin takaisin kannattajiaan.

Mona Sahlin ei esittänyt puheenjohtajaksi noustessaan mitään isoa poliittista ohjelmaa, vaan lupasi sen sijaan kuuntelevaa johtajuutta. Koko puolue muovaisi nyt yhdessä politiikkaa, ja ympäri maata pidettäisiin monia neuvonpitotilaisuuksia.

Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Puolueen jäsenet osallistuivat tosin erilaisiin työryhmiin, ja päätelmät lähetettiin puolueelle, jossa Mona Sahlinin poliittiset avustajat työstivät niitä.

Mona Sahlin oli kerännyt ympärilleen luotettavimmat työtoverinsa, joita olivat Ibrahim Baylan (puoluesihteeri), Thomas Östros (finanssiasiat), Ylva Johansson (hyvinvointi), Thomas Bodström (oikeus) ja Sven-Erik Österberg (työmarkkinat). Kaikki olivat Mona Sahlinin tavoin toimineet aiemmin ministereinä.

Heidän piti edustaa uutta aikaa, mutta totta puhuen sama jengi hävisi vaalit yhdessä Göran Perssonin kanssa vuonna 2006. Vaikka uusi johtoryhmä oli kerännyt mielipiteitä lukemattomista neuvonpidoista, sen esittelemä politiikka oli sama kuin aina ennenkin.

Vain Göran Persson oli poissa.

Sosiaalidemokraattien johto hakeutui vanhasta muistista kohti keskustaa, jossa mahdollisten epävarmojen äänestäjien arveltiin olevan. Ulkopolitiikasta oli jo sovittu, vanhat budjettimääräykset olivat yhä voimassa, ainoat puolueen esittämät uutuudet ovat porvarillisen politiikan tarkennukset, joissa on ollut kyse lähinnä siitä, minä lukuvuonna lapsille ryhdytään antamaan koulussa arvosanoja tai siitä, millaisia pikkumuutoksia tehdään vanhusten ja sairaiden oikeuteen valita hoitonsa.

Sosiaalidemokraatit ajautuivat samaan keskiuraan kuin porvarilliset, ja kummatkin ovat nyt jumissa samassa poterossa.

Mona Sahlinin ympärillä toimivat puolueen johtohahmot ovat koko ajan vahtineet puheenjohtajaansa; hänen asemansa ei ollut alun alkaenkaan vahva, eikä puolueen paluuta saanut vaarantaa minkäänlaisella sisäisellä kritiikillä. Sosiaalidemokraattien valtiopäivätoimistosta on tehty bunkkeri, joka muistuttaa melko lailla Göran Perssonin aikoinaan rakentamaa.

Mona Sahlinilla on kuitenkin paremmat mahdollisuudet raivata tiensä ulos bunkkerista.

Monan mahdollisuudet

Tietosuojakeskustelu tarjosi Sahlinille ensimmäisen mahdollisuuden. Puolustusvoimien radiotiedustelun mahdollisuus kuunnella kaikkea Ruotsin rajat ylittävää televiestintää herätti vastalauseita keväällä 2008. Pian tämän jälkeen seurasi keskustelu EU:n Ipred-direktiivistä, joka salli henkilötietojen antamisen levy-yhtiöille. Sosiaalidemokraatit valitsivat hankalan keskitien menettäen siten paljon nuorten ääniä EU-vaaleissa.

Sitten tuli finanssikriisi. Porvarihallitus oli juuri polkaissut käyntiin vanhoillisen työpolitiikkansa, jolla pienennettiin työttömyyspäivärahoja ja kiristettiin sairauspäivärahan saantia. Kaikkien tuli tehdä työtä. Porvarien työlinja oli laadittu korkeasuhdannetta varten, mutta se otettiin käyttöön viime vuosikymmenten pahimman talouskriisin aikana. Monet ruotsalaiset putosivat vakuutusjärjestelmistä, mutta enää ei ollut työpaikkoja, joita he olisivat voineet hakea.

Mona Sahlin olisi voinut tässä vaiheessa ottaa puheeksi kohtuuttoman markkinatalouden, joka lopulta kaatoi maailmantalouden ja vei tavallisten ihmisten työpaikat. Hänen kiukkuista vastinettaan ei kuitenkaan saatu kuulla, vaan sen sijaan hän turvautui Thomas Östrosiin, joka jankutti yhä budjettikurista, vaikka ihmiset olivat pudonneet sekä työttömyyspäivärahan että sairauspäivärahan ulkopuolelle.

Kriisin kärjistyessä Mona Sahlin ryhtyi lisäksi yhteistyöhön ympäristöpuolueen kanssa, minkä monet puoleen jäsenet näkivät lisäaskeleena oikealle, tai suoraan jorpakkoon, jossa kaikki tappelivat epätietoisten äänistä.

Päättäessään tehdä yhteistyötä pelkästään ympäristöpuolueen kanssa Mona Sahlin hylkäsi samalla vasemmistopuolueen, jonka monet sosiaalidemokraatit kokevat läheiseksi.

Mona Sahlinin olisi pitänyt asettua puolustamaan talouskriisin uhreja, mutta sen sijaan hän joutui itse puolustuskannalle, kun puoluetoverit vaativat yhteistyötä vasemmistopuolueen kanssa. Hänen oli annettava periksi; vasemmistopuolue otettiin mukaan yhteistyöhön, mutta ulospäin Mona Sahlin näytti ennen kaikkea heikolta ja peräti selätetyltä johtajalta.

Uusien yhteistyökumppaneiden kanssa piti sitä paitsi perustaa uusia työryhmiä. Sosiaalidemokraateille viimeisin vaalikausi on merkinnyt lähinnä toinen toistaan salaisempia neuvotteluja. Aikaa ei ole jäänyt edistyksellisen politiikan tekemiseen.

Mona Sahlin päästi käsistään finanssikriisin, ja hän päästi käsistään myös mahdollisuuden näyttäytyä johtajana, joka onnistuu kokoamaan opposition.

Lisäksi hän päästi käsistään ilmastokeskustelun. Maailman johtajat kokoontuivat joulukuussa 2009 YK:n ilmastokokoukseen Kööpenhaminaan. Ruotsin vanhoillinen pääministeri Fredrik Reinfeldt johti EU:n valtuuskuntaa epäonnistuneissa neuvotteluissa, ja Ruotsin oppositio piti suunsa kiinni. Ympäristöpuolue saattoi esittää jonkinlaista kritiikkiä, mutta sosiaalidemokraatit vaativat uutta kehämoottoritietä Tukholmaan.

Mihin puolue on menossa?

Mona Sahlinin aika puoluejohtajana on täynnä menetettyjä mahdollisuuksia. Sosiaalidemokraattien bunkkerissa on mutistu loputtomasta kampanjasta Monan kukistamiseksi. Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Sosiaalidemokraatit menettävät kannattajia kaikkialla Euroopassa. Ruotsissa notkahdus tapahtui pikemminkin muita maita myöhemmin.

Ruotsin sosiaalidemokraatit ovat kuitenkin tästä suuntauksesta huolimatta omistaneet kaiken aikansa uutta politiikkaansa koskevalle keskustelulle, ensin sisäisissä neuvotteluissa ja myöhemmin yhdessä ympäristöpuolueen ja vasemmistopuolueen kanssa.

Sillä aikaa elämä on kulkenut ohi. Ruotsissa porvarillinen kokoomushallitus on saanut politiikkansa kohdalleen, ja useimmissa Euroopan maissa on porvarihallitukset.

Nyt ruotsalaiset odottavat vaalijulistusta, sillä selkeää sosiaalidemokraattista tarinaa ei edelleenkään ole. Mihin puolue on menossa? Mitä uusia poliittisia hankkeita sillä on?

Voidaankin kysyä, olisiko tällainen poliittinen julistus kyennyt kasvattamaan sekä kiinnostusta että kannatuslukuja. Vai onko Ruotsin sosiaalidemokraattien alamäki ainoastaan osa kansainvälistä suuntausta?

Vastaus on tulossa.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.