Tehdyt toimenpiteet

Egill Helgason

Vuosikymmenet anglosaksista liberalismia – Islanti kääntymässä takaisin Pohjolan puoleen

Islannin nykyinen hallitus kutsuu itseään "pohjoismaiseksi hyvinvointihallitukseksi". Hallitus päätti nimikkeestä itse siirtyessään valtaan vuoden 2009 keväällä. Se halusi viestiä uuden ajan koittaneen vuosikymmeniä jatkuneen libaralismin yliannostuksen jälkeen.

19.08.2010

Kysymyksessä on koko Islannin historian aidoin vasemmistohallitus, – ainakin paperilla – jonka muodostaa sosiaalidemokraattinen Samfylkingin-puolue ja vihreä vasemmistopuolue, jonka historia juontaa juurensa Islannin sosialistisen puolueen kautta aina kommunisteihin asti.

Talouskriisin aikana suurten lupausten pitäminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Pohjoismainen hyvinvointi maksaa maltaita ja sen ylläpitäminen on hankalaa, jos valtion budjettia on samanaikaisesti kavennettava kaikista päistä.

Ei vahvaa sosiaalidemokraattista puoluetta

Islannin politiikan erityispiirteitä on syytä tarkastella suhteessa muihin Pohjoismaihin.

Selvä ero on etenkin siinä, että Islannissa ei koskaan ole ollut vahvaa sosiaalidemokraattista puoluetta samaan tapaan kun Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa.

Perinteisellä sosiaalidemokraattisella puolueella, jota kutsutaan kansanpuolueeksi, on ollut 10–15 prosentin kannatus. Matalahkot luvut on seurausta siitä, että kommunistipuolue, sittemmin sosialistinen puolue ja näitä seurannut kansanliitto on aina ollut Islannissa demokraatteja vahvempi.

Kansanpuolue ei yleensä ole ollut mukana hallituksessa paitsi porvari- tai maalaispuolueen heikkona kumppanina.

Sosiaalidemokraattien ja kommunistien eli sosialistien välillä ei ole ollut juurikaan luottamusta, mikä näkyy jossain määrin edelleenkin. Äärivasemmisto käyttää sosiaalidemokraateista halveksuvaa nimitystä "krati", koska heidän katsotaan olevan sieluttomia ja tarpeettoman nöyristeleviä ulkomaisten vallanpitäjien kuten EU:n tai Pohjoismaiden sosiaalidemokraattisten puolueiden edessä.

Valtapuolue sisällyttää hyvinvoinnin ohjelmaansa

Itsenäisyyspuolue on ollut Islannin johtava poliittinen voima aina tasavallan syntymästä vuodesta 1944 lähtien.

Puolue syntyi konservatiivien ja liberaalien yhdistyessä, ja se saavutti nopeasti johtavan aseman.

Aluksi puolue ajoi ujostelematta työnantajien ja laivanvarustamoiden asiaa, mutta toisen maailmansodan aikoihin se alkoi laajentaa vaikutuspiiriään. Se omaksui muun muassa luokkatietoisen iskulauseen ja alkoi ajaa asioita, jotka aiemmin kuuluivat vasemmistopuolueiden ohjelmien piiriin.

Itsenäisyyspuolueesta tuli valtapuolue Islannissa, ja siihen kuului yrittäjiä, pormestareita, kapteeneja ja pappeja, mutta sille syntyi myös oma työläisjaostonsa. Puolue sai suuren joukon työväenluokkaan kuuluvia äänestäjiä, ja sen johtajia, kuten Ólafur Thorsia tai Bjarni Benediktssonia, arvostettiin.

Näin rakentui Islanti, joka ei mitenkään erityisesti poikkea Pohjolan muista sosiaalidemokraattisista hyvinvointiyhteiskunnista, vaikka varsinaisten sosiaalidemokraattien osuus Islannin hallituksissa ei ole ollut erityisen suuri.

Pohjoismaissa kuviteltiin tuohon aikaan, että Islanti oli erittäin amerikkalaistunut, mutta ylilyöntejä ei koskaan tehty. Verotuspaine oli Islannissa jonkin verran muita Pohjoismaita pienempi ja hyvinvointijärjestelmä suppeampi, mutta pohjimmiltaan yhteiskunnan rakenteet ovat olleet samat.

Sosiaalidemokraatit johtamaan hallitusta

Suuri sosiaalidemokraattinen puolue muodostui Islantiin vasta vuonna 1999, jolloin siitä tuli tarpeeksi vahva kilpakumppani itsenäisyyspuolueelle.

Tämä tapahtui kansanpuolueen, naistenlistan ja kansanliiton osan sulautuessa yhdeksi puolueeksi. Puolue otti nimen Samfylkingin. Viimeisimmissä parlamenttivaaleissa puolue sai suurimman kannatuksen, se vetää nyt hallitusta puoluejohtaja ja pääministeri Jóhanna Sigurðardóttirin johdolla.

Sosiaalidemokraatit johtavat Islannin hallitusta nyt ensimmäistä kertaa lyhytaikaisia vähemmistöhallituksia lukuun ottamatta. Puolueen asema on vahva myös maan suurimpien kaupunkien hallituksissa.

Samaan aikaan talouskriisin jälkimainingeissa oikeiston – lue itsenäisyyspuolueen – asema ei ole koskaan ollut niin heikko kuin nyt.

Tämä perinteisesti valtaa pitävä puolue ei ole hallituksessa aiempien seitsemäntoista vuoden tapaan, eikä se johda yhtäkään Islannin suurimmista kaupunginhallituksista. Tilanne on täysin ennennäkemätön Islannin politiikassa.

Itsenäisyyspuolue on kuitenkin mielipidemittausten mukaan saanut kannattajia, mutta se johtuu pikemminkin tyytymättömyydestä hallitukseen kuin puolueen suosion noususta.

Kansan silmissä puolueista juuri itsenäisyyspuolue oli vastuussa kriisistä; puolueen poliittisen linjan ytimen muodosti epäonnistunut liberalismi yhdessä kuppikuntien ja ystävänpalvelusten kanssa.

Liberalismin vallankumous

Liberalismi saavutti hyvin vankan kannatuksen Islannissa jo 1970-luvulla. Itsenäisyyspuolueen nuoret omaksuivat liberalistisia ajatuksia ja monet vanhemmat seurasivat perässä – ja osa heistä nuortui uudelleen.

Monet nuorista uusliberalistisista apostoleista pääsivät korkeisiin julkisiin virkoihin, mutta ensimmäisinä vuosikymmeninä liberalismia pidettiin kummallisena suuntauksena, sillä se kävi sillä hetkellä vallalla olleita ajatuksia vastaan. Kun itsenäisyyspuolueen silloinen puheenjohtaja Geir Hallgrímsson yritti käyttää liberalismia vaalikampanjassaan vuonna 1978, hänelle naurettiin.

Viesti löi kuitenkin itsensä nopeasti läpi muuallakin maailmassa. Juuri näina vuosina Isosta-Britanniasta tulevat ideologiset virtaukset saivat jalansijaa Islannissa, kun taas mielenkiinto Pohjoismaita kohtaan hiipui selvästi.

Islannin kauppakamarin vuonna 2006 laatimassa paljon puhutussa raportissa todettiin kuitenkin, että Islanti oli tuolloin Pohjoismailta edellä, eikä sillä ollut Pohjoismailta mitään opittavaa. Lontoosta tuli Islannin toinen pääkaupunki. Oikeistolaiset noudattivat Margaret Thatcherin linjaa ja sosiaalidemokraatit hakivat inspiraatiota Tony Blairilta ja uudistuneelta työväenpuolueelta.

Islantilaiset liikemiesviikingit asettuivat Lontooseen ja toimivat sieltä käsin. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että tämä yhteys on katkaistu. Pohjoismaita pidetään taas toivottavana esikuvana islantilaisille.

Margaret Thatcherin kannattajat

Suunta muuttui vuonna 1991 Davíð Oddssonin tullessa pääministeriksi. Oddsson oli uusi kasvo parlamentissa, mutta hän oli aiemmin ollut suosittu – ja yksinvaltias – Reykjavikin pormestarina. Hän oli myös ollut eturivin jäsen nuorten joukossa, joka julkaisi liberalistista aikakauslehteä.

Hän ja hänen ystävänsä ihailivat Margaret Thatcheria, hänen linjaansa ja menetelmiään. Heidän ajatuksenaan oli vapauttaa pääoma ohjauksesta, vapauttaa kansa valtiojohtoisen ja vanhanaikaisen pankki- ja rahastojärjestelmän synnyttämistä kytköksistä ja luoda Islannista moderni, kilpailukykyinen valtio.

Poliittisen linjan avainsana oli laajamittainen yksityistäminen. Omistusoikeuden haluttiin pääsevän oikeuksiinsa kaikilla alueilla. Samaan aikaan alkoi tavattoman kielteinen keskustelu valtiosta sekä valtion roolista, ja valtiovastaisuudesta muodostui hyvin lyhyessä ajassa yleisesti hyväksytty käsitys, jonka suuri osa väestöstä jakoi.

Samaan aikaan kalakantoja todellisuudessa yksityistettiin; ne luovutettiin kalastajille yksityisenä omaisuutena, vaikka kalastuslaissa sanottiin jotakin aivan muuta. Nyt arvioidaan, että noin 70 yksityishenkilöä "omistaa" kolme neljäsosaa meren kalakannoista.

Joukko valtionyrityksiä seurasi vanavedessä, pankkijärjestelmä heti perässä ja kriisin iskiessä vuonna 2008 vuorossa olisi ollut laajamittainen energiavarojen yksityistäminen.

Epäonnistunut yksityistäminen

Yksityistäminen epäonnistui kuitenkin täysin. Se on aiheuttanut mittaamattomia vahinkoja eri alueilla. Kalastajat, jotka olivat saaneet kalansa hopealautasella tarjoiltuna, ehtivät pantata ne ja varat siirrettiin kalastuskylistä Reykjavikiin tai ulkomaille.

Syntyi harvalukuinen mutta upporikas väestönosa. Se oli esimakua sille, mitä seuraisi pankkien yksityistämistä. Pankit annettiin puolueiden liehittelijöiden ja keinottelijoiden käsiin, ja he onnistuivat viemään pankit konkurssiin vain muutamassa vuodessa.

Ahneus kasvoi Islannin kansan keskuudessa, suurituloisten verotaakkaa kevennettiin ja tavallista kansaa kannustettiin tavoittelemaan palaa osakemarkkinoiden kakusta – Islannista tuli hetkeksi eräänlainen osakedemokratia.

Maahan pääasiassa lainapääoman muodossa virrannut raha valui kruunun aivan liian korkean kurssin vuoksi läpi yhteiskuntakerrosten. Tässä suhteessa kapitalismin valumaefektiteoria, jonka mukaan pääoma valuu ylempien tuloluokkien kautta alimpiin kerroksiin, piti paikkansa.

Velkaantuminen oli kattavaa ja yleistä. Myös verorahaa riitti, joten valtiokin kasvoi, eikä ollut mitään syytä hillitä valtion menoja. Yhteiskunnan eriarvoisuus lisääntyi kuitenkin samaan aikaan selvästi.

Islantilaiset olivat aina olleet ylpeitä tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa rikkaat ja köyhät elivät naapureina ja laittoivat lapsensa samaan kouluun.

Tämä muuttui melko lyhyessä ajassa; taloudellinen eriarvoisuus alkoi kasvaa, verotaakka oli raskas matalatuloisilla ja kevyt suurituloisilla – ja niin kuin aina, keskiluokka teki parhaansa pitkien työpäivien ja suurien velkojen puristuksissa.

Halu vaalia hyvinvointia

Nyt ainoa tie eteenpäin on turvautua leikkauksiin ja maksaa velka. Hyvinvointijärjestelmä halutaan säilyttää Islannissa, kuten myös hallituksen kutsumanimestä käy ilmi.

Tästä ollaan aivan yhtä mieltä; hyvinvointivaltiota pyritään suojelemaan leikkauksilta niin pitkälle kuin mahdollista. Liberalismi on mennyt konkurssiin Islannissa. Nyt toivotaan päinvastoin valtiolta suurempaa puuttumista asioihin. Koko poliittinen elämä koukannut vasemmalle.

Tilanne on kuitenkin varsin hämmentävä, sillä kriisi ei ole vain taloudellinen vaan myös ideologinen.

Näyttää esimerkiksi lähestulkoon siltä, että itsenäisyyspuolueessa yksityistämistä kannattavat tahot ovat alkaneet lämmitä valtion omistukselle.

Sosiaalidemokraattiset arvot kuuluvat selvästi kaikkien puolueiden puheissa, mutta samanaikaisesti varsinainen sosiaalidemokraattinen puolue Samfylkingin on mielipidemittausten mukaan menettänyt kannatustaan. Sen johtamaa hallitusta pidetään liian myöntyväisenä Kansainväliselle valuuttarahastolle sekä pankkijärjestelmälle.

Vihreän vasemmiston äärivasemmalla on edustajia, jotka haaveilevat kapitalismin kaatamisesta ilman mitään kompromisseja. Virallisesti he kuuluvat hallituksen parlamentaariseen pohjaan, mutta todellisuudessa heistä on tullut suosituin oppositiopuolue.

Epäluulo ulkomaista pääomaa kohtaan

Oli täpärällä, etteivät islantilaiset yksityistäneet energiaa ja antaneet sitä laajentamista ajavien viikinkien käsiin. Nyt Islannin politiikassa on tuskin mahdollista esittää ajatusta, että energiavarat olisivat muiden kuin valtion hallinnassa.

Valtiolla ei kuitenkaan ole tarpeeksi pääomaa hyödyntää vesiputousten ja kuumien lähteiden tuottamaa energiaa. Ulkomaalaisiin ja ulkomaiseen pääomaan suhtaudutaan silti epäluuloisesti, koska islantilaiseen energiayhtiöön sijoittanut kanadalainen Magma Energy osoittautuikin olevan vararikon partaalla.

Tällä hetkellä on todennäköisintä, että kauppa perutaan ja että luonnonvarojen omistusoikeutta koskevaa lakia tiukennetaan.

Lisäksi poliittista keskustelua käydään pitkälti Islannin EU-jäsenyyden ympärillä. Asiasta ei ole vielä syntynyt konfliktia, mutta keskustelu kääntää perinteisen puoluejärjestelmän päälaelleen.

Keskustelu hämmentää, sillä yhteiskunnan keskinäinen luottamus on pudonnut lähes nollaan. Jos äärioikeistoa uskotaan, EU on sosialistinen salaliitto, kun taas vasemmiston äärilaidassa EU:n ajatellaan ajavan puhtainta liberalismia.

Islannissa uskotaan yleisesti maan menettävän itsenäisyytensä jäsenyyden myötä. Sen sijaan voidaan kuitenkin miettiä, miten itsenäinen on valtio, joka on korviaan myöten veloissa ja Kansainvälisen valuuttarahaston holhouksessa.

Monenmoisia kummallisia ajatuksia on esitetty. Yksi niistä on tiivis valtioliitto Norjan kanssa, jonka myötä islantilaiset saisivat Norjan kruunun käyttöönsä, toinen uusi Kalmarin unioni.

Naapurimaissa ei taida kuitenkaan olla kiinnostusta tämänkaltaisille ratkaisuille. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Islantilaiset eivät enää ole sitä mieltä, että maa olisi Pohjoismaiden ulkopuolella – päinvastoin he toivovat pohjoismaista hyvinvointia ja vakautta.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.

Ota yhteyttä.

Michael Funch
Sähköposti:

Haku Analys Nordenista