Suomen hallitus julkisti heinäkuussa uuden tasa-arvo-ohjelman. Yksi sen tärkeistä kohdista on naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy. Tämä asia on sitkeästi pysynyt Suomessa ongelmana. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien naisten syrjinnän vastainen komitea joutui heinäkuussa New Yorkissa arvioimaan näin: Suomessa esiintyy naisiin kohdistuvaa väkivaltaa laajalti, vaikka tasa-arvo on maassa monessa suhteessa edistyksellistä.

Naisten kokeman väkivallan yleisyys ei ole vähentynyt kymmenessä vuodessa. Ylipäätään Suomella on kyseenalainen kunnia tilastoissa siitä, että henkirikosten määrä on noin kaksinkertainen Euroopan unionin keskiarvoon verrattuna. Tästä tosiseikasta kärsivät niin miehet kuin naiset – miehet joutuvat uhreiksi tyypillisimmin kadulla, naiset läheisessä henkilösuhteessa.

On yleinen mielikuva, että suuri osa suomalaisesta väkivallasta liittyy syrjäytymiseen ja kehnoihin sosiaalisiin oloihin eli ihmisryhmään, joka erottuu selvästi tämäntapaisissa tilastoissa. Nimenomaan naisten kohdalla näin ei kuitenkaan ole.

Tuoreen, elokuussa julkaistun selvityksen mukaan on jopa niin, että korkeasti koulutetuilla naisilla on tuntuvasti suurempi todennäköisyys joutua kokemaan parisuhteessaan väkivaltaa kuin naisilla, joilla ei ole mitään koulutusta.

Joka tapauksessa selvitykset kertovat, että joka viides suomalainen nainen on kokenut parisuhteessaan väkivaltaa tai sillä uhkailua. Määrä on hätkähdyttävän suuri, ja erilaisista kampanjoista huolimatta ikävä tilanne näyttää jotenkin vakiintuneen. Ongelmasta ei myöskään ole ollut helppoa puhua julkisesti, sillä asiaa on usein pidetty perheen sisäisenä pulmana, eivätkä kaikki kerro kokemastaan.

Presidentti Tarja Halonen oli huhtikuisessa puheessaan sitä mieltä, että ongelma tunnustetaan nyt entistä paremmin ja vaikenemisen ja häpeän muuria on osin saatu murrettua. Mutta vaikka presidentistä, hallituksesta ja alan tärkeimmistä kansalaisjärjestöistä alkaen asiaa on pidetty esillä, niitä puheita tuskin pysähdytään muistelemaan, kun perheriita kotona kärjistyy.

Todelliseen tasa-arvoon on matkaa

Naisten asema Suomessa on kansainvälisesti katsoen hyvin vahva. Suomalaisen yhteiskunnan pintaa vähänkin raaputtamalla näkee silti helposti, että tavoitteet sukupuolten tasa-arvon todellisesta toteutumisesta ovat yhä kaukana. Esimerkiksi maan hallitus on lukumääräisesti tasapainossa, mutta tärkeimmät ”voimaministeriöt” ovat tukevasti miesten käsissä. Jotenkin kuvaavaa on sekin, että maan tärkeimpien sanomalehtien vastaavien päätoimittajien joukossa ei ole nyt eikä ole juuri koskaan edes ollut yhtään naista. Tämä siitä huolimatta, että journalismi ammattina alkaa olla yhä enemmän naisvoittoinen.

Eikä julkinenkaan sektori ole kovin loistavasti kunnostautunut tiennäyttäjänä. Valtionhallinnon henkilöstöstä naisia on noin puolet. Valtionhallinnon esimies- tai johtotehtävissä naisten osuus kuitenkin liikkuu 30 prosentin molemmin puolin. Lasikatto on vaikea läpäistä, ja vielä vaikeampaa se on ollut yksityisellä puolella.

Hallitus aikoo nyt lisätä naisten osuutta johtopaikoilla. Esimerkiksi valtionyhtiöiden hallituksiin asetetaan 40 prosentin kiintiöt molemmille sukupuolille. Mutta yksityisen sektorin komentelu on vaikeampaa: hallitus aikoo ”jatkaa vuoropuhelua” naisten urakehityksen edistämiseksi.

Hallituksen laatima tasa-arvo-ohjelma tunnistaa koko joukon ongelmakohtia oppikirjoista työmarkkinoihin. Toimenpiteitä luvataan, mutta ohjelman mahdolliset vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä.

Pulmia asenteissa ja palkkauksessa

Suomessa on lainsäädäntö, joka mainiosti mahdollistaa miehille isyys- ja vanhempainloman pitämisen lapsen syntymän yhteydessä ja pienten lasten hoitamiseksi. Entinen pääministeri Paavo Lipponen jopa niitti edelläkävijän mainetta oltuaan pääministerinä pienen tovin isyyslomalla, kun perheeseen syntyi lapsi.

Lain mukaan jokainen isä voi ottaa 18 päivää isyysvapaata, mutta vain puolet isistä käyttää tämän mahdollisuutensa. Hallitus aikoo pidentää vapaata kahdella viikolla lisätäkseen sen käyttöä. Vanhempainvapaata puolestaan voi pitää kumpi tahansa vanhemmista, mutta vain noin kymmenen prosenttia isistä päätyy siihen vaihtoehtoon.

Pulmana tässä ovat sekä isien että heidän työnantajiensa asenteet. Lakisääteistenkään oikeuksien käyttäminen ei aina ole työyhteisössä helppoa, jos siihen ei kannusteta. Työelämä puolestaan on muuttunut aina vain kiireisemmäksi, mikä rasittaa vanhempia sukupuolesta riippumatta. Päivähoitojärjestelmä sinällään toimii varsin hyvin, mutta työn ja perhe-elämän vaatimusten yhteensovittaminen on usein työlästä. Siitä kärsivät lapset, joille ei riitä aikaa ja huomiota ja jotka voivat pieninä koululaisina joutua viettämään paljon yksinäisiä aikoja.

Työelämän sitkeänä tasa-arvo-ongelmana on pysynyt sekin, että ”naisen euro” on noin 80 senttiä. Samapalkkaisuus ei ole kunnolla toteutunut, vaan miehet ansaitsevat paremmin. Lisäksi monet ammatit ovat selkeästi joko nais- tai miesvaltaisia, ja näiden sukupuolierojen ylittäminen on työlästä.

Kun palkkaratkaisuja Suomessa syksyllä tehtiin, eniten esillä oli juuri naisvaltaisten alojen paha palkkakuoppa. Vaikka korotuksia ansioihin tehtiin, rakenteellinen kysymys jäi yhä ratkaisematta.

Suomalaisissa lukioissa ja korkeakouluissa on jo vuosikausia ollut tukevasti naisenemmistö. Etenkin nuoremmissa sukupolvissa naiset alkavat olla selvästi paremmin koulutettuja kuin miehet, mutta tasa-arvon toteutumista kuvaavissa mittareissa tämä tosiseikka ei ole vielä saanut ratkaisevaa muutosta aikaan.

Oppositio luottaa naisvoimaan

Jotain aikojen mahdollisesta muuttumisesta kuitenkin kuvastaa se, että sisäiseen kriisiin ajautunut suurin oppositiopuolue sosialidemokraatit (SDP) valitsi kesällä ”pelastajakseen” eli uudeksi puheenjohtajaksi nuoren naisen, 32-vuotiaan Jutta Urpilaisen. Tähän asti SDP on vahvasti henkilöitynyt keski-ikäisiin ammattiyhdistystaustaisiin miehiin, mutta nyt haluttiin julkista kuvaa muuttaa kerralla.

Urpilainen on tähän asti ollut rivikansanedustaja ilman erityisen vastuullisia paikkoja, joten hänen suoriutumistaan seurataan suurella mielenkiinnolla. Hän on vetänyt SDP:tä vasta lyhyen aikaa keskellä Suomen politiikan kesälomaa, joten mitään johtopäätöksiä ei vielä voi tehdä.

Sukupuolten tasa-arvon kannalta viime aikojen merkillisin episodi Suomen politiikassa koettiin kuitenkin alkutalvesta, jolloin julkisuuteen päätyi eduskunnassa tehty tasa-arvoselvitys. Sen viesti oli, että Suomen parlamentissa esiintyy seksuaalista häirintää. Etenkin sitä ovat kokeneet nuoret naisavustajat keski-ikäisten mieskansanedustajien suunnalta. Syntynyt kohu oli melkoinen. Jotkut kansanedustajat puolustautuivat raivokkaasti saamaansa ahdisteluleimaa vastaan. Kun kukaan ei suoraan nimellään puhunut mistään konkreettisista tapauksista, lopputulos kohusta oli hämmentävä epäselvyys siitä, mistä on kyse ja mistä ei.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.