Norjalaisten suuryritysten hallituspaikat ovat jakaantuneet niin, että neljä kymmenestä hallituksen jäsenestä on naisia – ja Norja näyttääkin tässä esimerkkiä muulle maailmalle. Puhumme kevyeen sävyyn tasa-arvomatkailusta, kun toivotamme tervetulleeksi eri puolilta maailmaa saapuvat asiantuntijat, poliitikot ja toimittajat ja kerromme heille, kuinka olemme saaneet ennätysmäärän naisia mukaan työmarkkinoille – ilman että syntyvyys olisi laskenut. Tasa-arvomatkailijoille ei kuitenkaan kerrota esimerkiksi sitä, että naisten ja miesten väliset palkkaerot ovat olleet ennallaan 25 vuotta.

Ay-liikkeessä ja monissa puolueissa käydään tänä syksynä kivikovaa kamppailua. Aiheena on laajan raporttinsa talvella jättäneen samapalkkaisuuskomitean ehdotus. Raportissa osoitettiin, että naisten palkka on vain 80 prosenttia miesten palkasta ja että tilanne on pysynyt muuttumattomana jo 25 vuotta. Komitea ehdotti, että valtion budjetista osoitettaisiin kolme miljardia kruunua (noin 378 miljoonaa euroa) vuodessa julkisella sektorilla työskentelevien naisten tasa-arvoerään.

Ehdotus on tuottanut tuskaa erityisesti ay-liikkeelle. Norjan palkka- ja neuvottelujärjestelmä suo ammattiliittojen keskusjärjestölle LO:lle melko lailla sananvaltaa palkankorotusten jakautumisessa. Niin sanotussa kärkialamallissa on sovittu, että ensiksi palkankorotuksista neuvottelevat kilpailuyritysten työntekijät (kärkialat), minkä jälkeen kaikki muut palkansaajaryhmät neuvottelevat omistaan kärkialoille määriteltyjen korotusten puitteissa.

Koska kilpailuyrityssektorilla työskentelee enimmäkseen miehiä ja julkisella sektorilla enimmäkseen naisia, on selvää, että tällainen kärkialamalli on estänyt sukupuolten välisten palkkaerojen tasoittumista. Julkisen sektorin naiset eivät ole voineet kiriä kiinni teollisuuden miehiä, koska silloin palkoista olisi neuvoteltu heidän ehdoillaan.

Myös useimmat poliittiset puolueet ovat kauhuissaan ajatuksesta, että julkisen sektorin työntekijöille suotaisiin suurimmat palkankorotukset. Julkisen sektorin työnantajat ovat poliitikkoja – istuvatpa he sitten kunnan tai valtionyrityksen johdossa – ja he tarvitsevat tuekseen periaatteita voidakseen päättää omien äänestäjiensä palkoista. Jos poliitikot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka tarjoaa kovimmat palkat, valtion budjetille saattaa käydä hyvinkin ohraisesti.

Niinpä sekä poliitikkojen että ”vastuullisten” ay-miesten onkin kaikkea muuta kuin helppo hyväksyä ehdotusta kolmen miljardin ylimääräisen kruunun ohjaamisesta julkisen sektorin naistyöntekijöille. Toisaalta taas muille esimerkkinä toimiva Norja kokee melkoiseksi häpeätahraksi sen, ettei palkkaeroja ole onnistuttu lainkaan kaventamaan 25 vuoden aikana. Sen takia meidän ei ole helppo olla ihan niin ylpeitä kuin haluaisimme olla.

Naisten työssäkäynti maailman huippuluokkaa

Kaikkein tyytyväisimpiä Norjan poliitikot ovat naisten osuuteen työvoimasta. Norjalaisnaisten työssäkäynti on maailman huippuluokkaa. Se on tärkeää tasa-arvolle, mutta vielä tärkeämpää työmarkkinoille. Työvoimaresurssimme on tavattoman suuri, kun ottaa huomioon, että väkilukumme on vain niukasti viisi miljoonaa. Poliitikkojen kannalta kaikkein hienointa on se, ettei Manner-Euroopasta tuttu ilmiö syntyvyyden alenemisesta naisten työssäkäynnin myötä ole levinnyt meille. Kunnollisen äitiysloman (melkein vuosi kotona lapsen kanssa) sanotaan olevan tärkein peruste sille, että norjalaiset naiset pystyvät yhdistämään työelämän ja äitiyden niin onnistuneesti.

Hyvillä äitiyslomajärjestelmillä on myös haittansa. Samapalkkaisuuskomitea on osoittanut miesten ja naisten välisten palkkaerojen syntyvän yksittäisillä työpaikoilla myös saman koulutuksen saaneilla nimenomaan siinä vaiheessa, kun naiset saavat lapsia. Työuransa alussa naiset ansaitsevat yhtä paljon kuin miehet, joiden kanssa he ovat opiskelleet, mutta sitten he saavat lapsia ja luopuvat ylenemismahdollisuuksistaan työpaikalla. Samaan aikaan hyvin monet vastaleivotut isät käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja tekevät hiukan ylitöitä äidin ollessa kotona äitiyslomalla. Tämä saattaa johtua perheen rahatilanteesta (äiti ei voi tehdä ylitöitä), uuvuttavasta vaipparumbasta tai pelkästään siitä, että työelämää on tässä vaiheessa takana jo sen verran, että monet pitävät ylitöitä normaalina.

Olipa selitys mikä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että miesten CV karttuu lasten ollessa pieniä ja heidän verkostonsa vahvistuu, mutta naisten ura jämähtää paikalleen. Tämä puolestaan johtaa siihen, että hyvin monissa perheissä miehellä on suuremmat tulot, kun piltit tulevat koulu- ja kerhoikään. Monille kahden uran perheille tämä on niin raskasta aikaa, että toisen on hellitettävä hieman – ja luonnollisesti se hellittää, jolla on pienempi palkka.

Samapalkkaisuuden näkökulmasta tämä on vakavaa, mutta se on samalla myös takaisku tasa-arvolle yleensä. Vaikka asiaa onkin vaikea todistaa, viime vuosina on saatu monia viitteitä siitä, että sukupuoliroolit ovat kodeissa nykyään perinteisempiä kuin viisitoista vuotta sitten. Nyt on sosiaalisesti hyväksytympää jäädä kotiin huolehtimaan lapsista ja kodista. Nuoret valitsevat koulutuksensa ja työnsä sukupuolen mukaan lähes yhtä usein kuin vanhempansa aikoinaan.

Kiintiösäännöt

Keskustelu naiskiintiöistä on myös pysynyt hämmästyttävän samanlaisena kymmenen viime vuoden ajan. Suurimman hallituspuolueen, työväenpuolueen, puoluehallitus käynnisti syyskautensa tarkentamalla omia kiintiösääntöjään siihen suuntaan, että sen suurkäräjäryhmästä saattaa tulla miesvaltaisin pitkään aikaan.

Täsmennyksen yksi lähtökohta on, että ulkoministeri Jonas Gahr Størelle pedataan suurkäräjäpaikkaa ensi syksynä. Hän kuitenkin asuu Oslossa, ja hän on mies. Niin ovat myös Jens Stoltenberg ja puolueen Oslon piirin puheenjohtaja, ja jos noudatettaisiin tavallisia kiintiösääntöjä, Gahr Støre olisi viidentenä työväenpuolueen Oslon piirin suurkäräjäehdokaslistalla – mikä merkitsisi sitä, ettei hänellä olisi asiaa parlamenttiin puolueen nykyisillä kannattajaluvuilla. Työväenpuolueen suurelle enemmistölle ajatus on sietämätön. Gahr Støre on nykyään Norjan suosituin poliitikko, ja hän ohjaa ulkopolitiikkaa vaikuttavalla auktoriteetilla. Tasa-arvo jää sen rinnalla kakkoseksi.

Tämä puolestaan on provosoinut joitakin, etenkin vanhoja feministejä. Poliitikot, jotka ovat ponnistelleet kolmekymmentä vuotta tehdäkseen politiikasta tasa-arvoisempaa, näkevät selviä takaiskun merkkejä. Taistelua ei sittenkään ole voitettu, vaan se on voitettava uudestaan kerta toisensa jälkeen, he sanovat. Luultavasti he vakuuttuvat asiasta entisestään seuratessaan keskustelua yritysmaailman tasa-arvosta. Edistyspuolueen puheenjohtaja Siv Jensen soittelee yhä monille äänestäjille tuttuja säveliä turvautuessaan klassiseen perusteluun, jonka mukaan naiskiintiöt ovat naisvihamielisiä – antaen näin ymmärtää, että tie aukenee kiintiöllä eikä osaamisella.

Naisia 40 prosenttia

Keskustelua yhtiöiden hallitusten naiskiintiöistä on käyty siitä lähtien, kun edellinen hallitus päätti säännöstä, jonka mukaan useimpien yhtiöiden hallituksessa on oltava vähintään 40 prosenttia naisia – tai miehiä niissä hyvin harvinaisissa tapauksissa, joissa naiset ovat tähän saakka olleet enemmistönä. Vaatimus yllätti monet, sillä sen takana oli Høyre-puolueen ministeri. Jälkeenpäin on selvinnyt, että Høyren johto oikeastaan vastusti koko ehdotusta, mutta että elinkeinoministeri piti pintansa ja sai ehdotuksen taakse keskustan kaksi koalitiopuoluetta – ja ennen kaikkea pääministeri Kjell Magne Bondevikin.

Vaikka Høyre ei oikeastaan ollutkaan valmis esityksen tekemiseen, asia oli kuitenkin hautunut jo pitkään. Myöskään yritysmaailmassa ei nimittäin ollut tapahtunut suuria tasa-arvomuutoksia sitten vuoden 1975. Gro Harlem Brundtland oli muodostanut maailman ensimmäisen naishallituksen, jonkin aikaa 1990-luvulla kaikki tärkeät puoluejohtajat olivat naisia, naiset olivat ottamassa haltuunsa yliopistoja (nyt naiset ovat niissä enemmistönä), ja naisurheilijat toivat kotimaalleen kultaa ja kunniaa. Yritysmaailmassa valta oli kuitenkin yhä poikien käsissä – sekä hallituksissa että ylimmillä johtopaikoilla.

Høyren elinkeinoministeri Ansgar Gabrielsen alkoi vähitellen uskoa perusteluihin, joiden mukaan sukupuolijakauman vinous ei selittynytkään osaamisella ja erilaisella urakehityksellä vaan itseään ruokkivilla verkostoilla. Hallitukset ja johtajat rekrytoivat toisiaan tutuista verkostoista, ja niissä oli lähes pelkästään miehiä.

Kiintiöehdotuksella haluttiin patistaa naiset mukaan verkostoihin, tai ainakin auttaa miespuolisia johtajia löytämään verkostoihinsa myös päteviä naisia. Emme pysty vielä sanomaan mitään toimenpiteen tehosta. Tiedämme ainoastaan sen, että suurin osa yrityksistä on löytänyt päteviä naisjäseniä hallituksiinsa – siitä huolimatta, että monet niiden miespuolisista johtajista vielä muutama vuosi sitten väittivät sen olevan mahdotonta.

Pohjoismaisesta näkökulmasta on syytä muistuttaa, että jotkut norjalaisyritysten hallituksiin valitut osaavat naiset ovat tanskalaisia tai ruotsalaisia, mikä ei mitenkään heikennä tasa-arvoa.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.