Suomen tilastokeskus julkisti maaliskuun alussa kaameita tietoja: maan bruttokansantuote supistui 7,8 prosenttia vuonna 2009. Pudotus oli suurin yhtenä vuonna tapahtunut tuotannon väheneminen sitten vuosien 1917–18, jolloin Suomi oli keskellä veristä sisällissotaa punaisten ja valkoisten välillä. Samaa ei siis koettu edes talvi- ja jatkosodan vuosina, eikä moisia lukemia nähty 1990-luvun alussakaan, kun kaikki tuntui pysähtyneen kuin seinään.

Noin syvästä bruttokansantuotteen putoamisesta voisi olettaa, että paljon muutakin olisi romahtamassa. Mutta todellisuus on näyttänyt toiselta. Paniikki on ollut paljon vähäisempää kuin edellisessä lamassa vajaat 20 vuotta sitten. Työttömyys on pysynyt paremmin kurissa, eikä tällä erää ole ollut huolta rahan arvosta, korkotasosta ja velkaantumisesta.

Nyt Suomessa pankkien kohtalosta ei ole puhuttu oikeastaan mitään, koska ei ole ollut paljon mitään puhuttavaa. Pankkien luottotappiot ovat olleet olemattomia tai hyvin vähäisiä, eikä erityiseen julkiseen huoleen ei ole ollut aihetta. Puhe kansalaisen laajasta ylivelkaantumisesta suurten asuntolainojen vuoksi on pysynyt enemmän teoriana kuin käytäntönä.

Kerran kaikki oli toisin

Nykyään Suomen katukuvasta ei helposti enää edes löydä pankkikonttoreita. 1980-luvun lopulla niitä oli vieri vieressä jokaisen kaupungin tai taajaman paraatipaikoilla. Valomainoksissa komeilivat nimet ja tunnukset, jotka melkein kaikki ovat nyt historiaa. Oikeastaan niiltä ajoilta jäljellä ovat vain paikalliset tai alueelliset osuuspankit, joita aikanaan moitittiin liian hitaasta reagoinnista aikojen muuttumiseen.

Muut pankkiryhmät reagoivat nopeammin 1980-luvun lopulla avautuneisiin mahdollisuuksiin sillä seurauksella, että mitään niistä ei ole enää jäljellä. Pankkien romahdus oli totaalinen, syvä ja kallis. On laskettu, että tuolloisen pankkikriisin hoitaminen maksoi valtiolle järkyttävät 12,8 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se on paljon enemmän kuin Norjassa ja Ruotsissa.

Pankit eivät kaatuneet kokonaan valtion syliin, vaikka sekin oli lähellä. Maan joutuminen kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n holhoukseen saattoi pahimmillaan 1990-luvun alkuvuosina olla vain päivistä kiinni. Korot olivat taivaissa, markka oli pelkkä valuuttaspekulanttien leikkikalu ja yrityksiä kaatui kuin heinää, suuria ja pieniä. Pankkien luottotappiot alkoivat ylittää sekä kansalaisten että pankinjohtajien käsityskyvyn. Suomen Pankki ja hallitus improvisoivat pelastusoperaatioita, joille ei ollut mitään esikuvaa, sillä maan kaikki talouden tukipilarit tuntuivat olevan yhtä aikaa romahtamassa. Mikään ei ollut enää pysyvää – eivät ikiaikaiset pankit eikä monelle suomalaisyritykselle niin tuottoisa idänkauppa, sillä naapurissa koko Neuvostoliitto otti ja katosi.

Huipulta romahdukseen, kuten Islanti nyt

Pankkien tuhon taustalla oli monta tekijää. Oli eletty vahvaa nousukautta, rahapolitiikkaa oli vapautettu, suomalaispankit olivat lähteneet takki auki valloittamaan maailmaa. Yritykset ja kansalaiset ottivat valuuttalainoja huoletta. Oltiin äkkiä kansainvälisiä ja moderneja ja kasvavia, kun sitä ennen pitkään kaikki oli ollut pientä ja kansallista. Mitään varoitusmerkkejä ei uskottu, sillä kaikki näytti dynaamiselta ja kasvavalta hamaan tulevaisuuteen. Moni seikka siinä kaikessa muistuttaa Islannista nyt kantautuneista uutisista. Toki sillä erolla, että Suomen talous pysyi sittenkin huojuen pystyssä.

Valtio takasi silloin lopulta talletusten suojan. Yksi merkittävä pankkiryhmä, säästöpankit, romahti tyystin, ja juuri sen ryhmän tolkuttoman menon jälkien korjaaminen maksoi erittäin paljon. Valtio joutui siivoamaan elinkelvottomat osat omaan roskapankkiinsa, loput pilkottiin muiden pankkien kesken. Aiemmin verisesti kilpailleet tärkeimmät liikepankit joutuivat lopulta fuusioitumaan keskenään, kun muuta keinoa selvitä eteenpäin ei enää ollut.

Noina vuosina isoja ratkaisuja jouduttiin tekemään koko ajan muuttuvissa oloissa. Pankkien nimet, logot ja omistukset vaihtuivat sinne tänne. Omaisuuksia katosi olemattomiin. Monen yrityksen ja yksityishenkilön velkataakka kasvoi musertavan suureksi, ja sen ajan aineellisia ja henkisiä laskuja on maksettu pitkään. Mutta kansalaisten talletukset pidettiin koko ajan turvassa, ja lopulta aikojen rauhoittuessa voitiin alkaa nähdä, mitä oikein oli tapahtunut.

Pankkikenttä muuttui pohjoismaiseksi

Aiemmin täysin kansallinen pankkijärjestelmä oli muuttunut tai muuttumassa omistukseltaan aivan uudeksi. Suomalainen pelikenttä oli vaihtunut pohjoismaiseksi, ja murros on jatkunut 2000-luvulle asti, jolloin Sampo-pankki myytiin Danske Bankille. Kotimaiseen omistukseen ovat jääneet oikeastaan enää vain jollain tavoin paikalliseen, maakunnalliseen tai muuten rajattuun toimintaan leimautuneet pankit. Lisäki eräät vakuutusyhtiöt ja kaupparyhmät ovat laajentuneet pankkialalle. Muut perinteiset suuret suomalaiset pankit ovat joko kadonneet tai muuttuneet pohjoismaisiksi, tavalla tai toisella.

Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että uudessa talouskriisissä ulkomailta kantautuneet riskit ovat suomalaisille pankeille paljon pienempiä kuin edellisellä kerralla. Esimerkiksi Baltiassa ei operoida, kuten ruotsalaispankit tekevät.

1990-luvun alun syvä pankkikriisi oli taustalla myös siinä, että EU:n jäseneksi liityttyään Suomi ainoana Pohjoismaana suuntasi ketterästi euroalueeseen. Devalvaatioista, valuuttaspekulaatioista ja korkojen heittelyistä oli saatu tarpeekseen: vallitseva käsitys oli, että tiukan paikan tullen Suomi ei pysty puolustamaan yksin omaa valuuttaansa.

Silti uusikin kriisi sai hälytyskelloja soimaan, kun maailmalta alkoi kantautua tietoja pankkien kaatumisista ja hallitukset pitivät hätäkokouksia. Monissa maissa syydettiin rahaa pankkien pelastamiseen, ja Suomessakin siihen varauduttiin.

Oleellisin toimenpide loppuvuodesta 2008 oli päätös Suomen mitassa jättimäisistä 50 miljardin euron takausvaltuuksista, joilla varauduttiin hoitamaan mahdollista rahoituskriisiä, EU:n linjausten mukaan. Lisäksi talletussuojaa nostettiin ja islantilaisen Kaupthing-pankin asiakkaiden talletukset Suomessa turvattiin.

Asuntokuplakin jäi syntymättä

Isoa poliittista kysymystä tästä ei tullut, koska koko varautuminen näytti lähinnä teoreettiselta, ja sellaiseksi se on jäänytkin.

Huomattava ero 1990-luvun alkuun on se, että sekä yritysten että kotitalouksien lainat ovat nyt paremmin hallinnassa. Yltiöpäisiä riskejä ei ole otettu. Lisäksi asuntomarkkinat ovat olleet jopa merkillisen rauhalliset.

Mitään asuntokuplaa ei ole ollut. Kasvavalla työttömyydellä ja talouden pysähtymisellä on toki ollut oma hintoja laskeva vaikutuksensa, mutta muutokset ovat olleet ennustettavia ja maltillisia. Siinä taas ratkaiseva tekijä on ollut, että lainojen korot ovat olleet historiallisen alhaisia, mikä on helpottanut asuntovelallisten asemaa tuntuvasti.

Tähän liittyy riskejä: jos korko lähtee nousuun, moni suuren asuntolainan ottaja on vaikeuksissa. Sekin on silti eri tilanne kuin 20 vuotta sitten, jolloin asuntojen arvon romahdukseen yhdistyivät historiallisen korkeat korot, valuuttalainat ja devalvaatio. Euroalue on nyt ollut puskuri sitä kaikkea vastaan.

Uusimmassa talouskriisissä nimenomaan pankkisektori tuntuu Suomessa olevan talouselämän se alue, jossa vaikutukset ovat olleet kaikkein vähäisimmät. Ehkä parinkymmenen vuoden takaisista opetuksista osattiin ottaa jotain oppia.

Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä.