Heidi von Wright

Heidi von Wrightin (s. 1980) esikoisteos skör och spräcklig (2003) oli nokkela runokokoelma, joka ammensi lapsuudesta ja mielikuvituksesta ja keskittyi omalla hiljaisella tavallaan kielen sudenkuoppiin ja mahdollisuuksiin. Heidi von Wright on julkaissut seitsemän runokirjaa, jotka kaikki tarkastelevat tekstuaalisia mysteerejä ja kielellisiä pienoiskristalleja. Lisäksi hän on piirtänyt sarjakuvaruutuja blogiinsa. Vuonna 2020 hän kirjoitti yhdessä Jolin Slotten kanssa useita lyhytnovelleja, jotka julkaistiin hänen itsensä kuvittamana teoksessa Märkligt verkligt – Verkligt märkligt.

Heidi von Wrightin kahdeksas teos Autofiktiv dikt av Heidi von Wright (”Heidi von Wrightin autofiktiivisiä runoja”, suomentamaton) ei nimestään huolimatta ole suoranainen runokokoelma. Sen sijaan se sisältää eräänlaisia proosarunomuotoon kirjoitettuja anekdootteja ja muistoja. Niissä pääsevät ääneen sukulaiset – ennen kaikkea äidinäiti, mutta myös tämän äiti, äidinisä, äidinisän veli, isänisänisä, sisarukset ja muut sekä itse runominä. Kuulemme äidinäidin veljestä, joka kuljetti öljyä ja menehtyi saksalaisen pommikoneen hyökkäyksessä, isänisästä, jonka piano vietiin rajan yli ja viskattiin ojaan, isästä, joka syntyy keskosena, makaa keskoskaapissa ja saa konjakkia ”pisaran riepuun kaadettuna”.

Lisäksi kuullaan enemmän tai vähemmän dramaattisia perhetarinoita, joita ei kuitenkaan nivota osaksi draaman kaarta. Ne ovat lyhyitä ja itsenäisiä anekdootteja merkkitapahtumista ja muistoista, jotka keskittyvät usein pieniin yksityiskohtiin. Anekdootit ja muistot kerrotaan ilman, että ne olisivat alisteisia tietylle tarkoitukselle tai tavoitteelle – ne seisovat omillaan. Roland Barthes käytti nimitystä ”biografeemi” näistä ihmiselämän pienistä yksityiskohdista, jotka ovat itsenäisiä suhteessa elämänkaareen.

Autofiktiv dikt av Heidi von Wright on eräänlaista mikrohistoriaa, mutta siitä pilkottaa välillä myös makrohistoria: sodat, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja koronapandemia: ”Nappasin kielellä lumihiutaleen ja mietin, voiko lumesta saada tartunnan.” Kirjassa mietiskellään herkkävireisesti eri asioita: ajan menoa, faktan ja fiktion sekä tiedon ja kuvitelman välistä rajaa. Usein vaikutelma on jokseenkin koominen.

Kirjaa voidaan lukea myös hiljaisena provokaationa, joka kohdistuu autofiktiolle joskus niin ominaiseen yksipuoliseen itsetarkkailuun. Sen sijaan tarkastellaan ”perheyhtäläisyyksiä”: ”Näen kuvan sisarestani ja luulen näkeväni itseni. Kuulen hänen äänensä ja luulen sitä omakseni. Kuva minusta sulautuu yhteen hänen kuvansa kanssa. Hänen hiuksensa ovat nekin minun. Silmäni taas ovat veljeni silmät. Ajatukset ovat omiamme, mutta sukupolvesta toiseen ne ovat kolisseet sukupolvelta toiselle.”

Autofiktiv dikt av Heidi von Wright -teoksen piilossa oleva runominä on koko ajan läsnä omien muistojensa ja kokemustensa kautta. Usein hän peilaa itseään muihin – joskus jopa siinä määrin, että minä haihtuu täysin ja muuttuu tavallaan anonyymiksi. Esimerkkinä on kohtaus, jossa ollaan uimahallin suihkutilassa alastomien kehojen ympäröimänä: ”Minä en ole minä, olen joku toinen.” Haihtumisesta tulee tavallaan vapauttavaa: ”Leikimme piilosta. Minä löysin hyvän piilopaikan. Kukaan ei löytänyt minua. Varauduin istumaan siellä koko loppuelämäni.”

Autofiktiv dikt av Heidi von Wright -teoksen muistot on huuhdottu esiin pitkän ajan kuluessa, ja ne ovat saaneet harkitun taiteellisen muodon. Niiden pienistä riitasoinnuista tai aukoista syntyy eräänlaisia halkeamia, jotka avaavat muistoja monimerkityksisyyden, huumorin tai jopa surun suuntaan. Avoimuudellaan ne houkuttelevat myös lukijaa muistelemaan. Autofiktiv dikt av Heidi von Wright on suurellista miniatyyritaidetta ja samalla portti Heidi von Wrightin koko tuotantoon.