Jan Grue

Perustelu:

”Yhteiselomme ei kuvasta mitään, se ei ole moraalisen tai filosofisen näkemyksen ilmentymä, emmekä me ole eettisen ongelman ratkaisu.” Näin kirjoittaa Jan Grue, joka kuvaa teoksessaan Jeg lever et liv som ligner deres (”Elämäni muistuttaa omaanne”, suomentamaton) omaa ja perheensä elämää hyvin omaperäisesti. Samalla hän nostattaa poliittisten, filosofisten ja eettisten ajatuskulkujen ja ongelmien hyöyn.

Vuonna 1981 syntynyt kirjailija on julkaissut aiemmin useita tietokirjoja, kaksi lastenkirjaa, neljä novellikokoelmaa ja yhden romaanin. Nyt hän siirtyy esseistiseen asiaproosaan, joka liikkuu kokeellisesti henkilökohtaisuuden ja asiantuntijuuden välimaastossa ja osoittaa omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa piilevät mahdollisuudet. 

Gruella oli jo syntyessään harvinainen lihassairaus, ja kirjan alussa on monia fraaseja, joita hänet lapsena tunteneet tapaavat ladella kohdatessaan nykyisen Gruen – elämässään onnistuneen ja hyvin pukeutuneen perheenisän ja akateemisesti koulutetun ihmisen, joka istuu pyörätuolissa: ”Näytätpä sinä hyvältä.” Toisin sanoen: ”Aina vaanko sinä olet hengissä?”  ”Enpä olisi uskonut, että selviytyisit ihan tänne asti.”

Grue varttui akateemisessa perheessä, jonka talo oli Oslon parhaimpiin kuuluvalla alueella. Siten hän on elänyt kahtalaisessa ristipaineessa eikä epäröi kuvata itseään etuoikeutetuksi ja erilaiseksi:

”Kaksi keskenään ristiriitaista totuutta voi elää rinta rinnan. Olen etuoikeutettu ja haavoittuvainen, olen tehnyt kovasti työtä ja tarvinnut apua, olen päässyt nykyiseen asemaani omin voimin ja vain siksi, että elän yhteiskunnassa, joka tunnustaa nämä voimat ja täydentää niitä tarpeen mukaan.”

Haavoittuvuuden hyväksyminen on sekin etuoikeus, jota ei kaikille suoda, ja Grue hyödyntää tätä etuoikeutta luodakseen täysipainoisen ihmiskuvan. Hän pääsee tavoitteeseen ammentamalla hyvin erilaisista lähteistä. Omien muistojensa lisäksi hän käy läpi asiakirjapinoa, jonka lääkärit, terveydenhuolto ja koulu ovat hänestä vuosien varrella tuottaneet. Grue antaa näiden muiden äänien porautua muistikuviinsa – olipa kyse lääketieteen kliinisistä muotoiluista, terveydenhuollon tunkkaisista kiertoilmauksista tai keskeisistä kirjallisista ja filosofisista teksteistä, jotka mahdollistavat omien kokemusten näkemisen osana laajempaa poliittista ja sosiaalista kokonaisuutta. Näin kirjasta tulee kertomus siitä, miten me ihmiset olemme osa rakenteita, jotka ovat havaittavissa, analysoitavissa ja osin myös muutettavissa. Samalla perimmäinen yksilöllisyytemme pyrkii aina vastustamaan lankoja, joista meitä vedellään:

”Uskon, että maailma on äärettömän paljon minua vahvempi, ja silti pyrin saamaan oman tahtoni läpi.”

Genremääritelmällä ”eräs elämäntarina” Grue liittyy osaksi kirjallisuushistoriallista jatkumoa, joka ulottuu entisaikojen elämäkertakirjoittamisen muodoista aina meidän päiviemme life writingiin. Jeg lever et liv som ligner deres nivoutuu osaksi nykykirjallisuuden laajempaa muistelmasuuntausta, ja erityisesti sitä on inspiroinut Maggie Nelsonin Argonautit (suom. Kaijamari Sivill) – kirja, jota se hyödyntää ja jonka yli se myös kasvaa luomalla omanlaisensa yhdistelmän omaelämäkertaa, esseetä, elämäntarinaa ja yhteiskuntateoriaa. Asiaproosan lukijasopimuksen mutkaton hyödyntäminen jättää samalla tilaa vapauttavalle suorapuheisuudelle suhteessa lukijaan. Jeg lever et liv som ligner deres luo vaivattoman tuntuisesti käytännön kokemusten pohjalta edistyksellisiä ajatuskulkuja, joiden kirjallinen laatu ei kärsi niiden ajoittaisesta argumentatiivisuudesta. Pikemmin päinvastoin.