Niels Frank

Niels Frank

Niels Frank

Valokuvaaja
Sara Galbiati
Niels Frank: Fanden tage dig. Beretning om et kvindedrab, kertomus, Gyldendal, 2022. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokas 2023.

Tanskalaiskirjailija Niels Frank kävi vuonna 2021 läpi elämänsä pahimman painajaisen. Hänen isosiskonsa Elinin entinen mies tarttui katkaistuun haulikkoon ja ampui siskon lähilaukauksella. Murha tapahtui osituspäivänä, jolloin Elinin oli tarkoitus hakea tavaransa yhdessä pariskunnan poikien kanssa.

 

Hirvittävä tapahtuma muuttaa Niels Frankia sekä ihmisenä että kirjailijana. Frankin mukaan kirja on ”kirjoitettu heti paikalla” ja että teksti on ”helvetinhuone”. Mutta kun muistiinpanot alkavat saada kirjan muodon, siitä tulee ”suojahuone”. Frank yksinkertaisesti suojautuu kirjoituksillaan brutaaleilta tapahtumilta ja päättää samalla, että Elinin kuolemasta ei saisi tehdä taidetta. Tyyliä hallitsee traumaattinen toisteisuus, mutta toiston avulla Frank pyrkii ottamaan elämän takaisin hallintaansa.

 

Luvut ovat lyhyitä, ja niillä kaikilla on kaunistelemattomat ja lähes jurot otsikot: ”Lisää palasia”, ”Tutkinnanjohtaja”, ”Pahoinvointi”. Lukija tulee imaistuksi sisälle helvetinhuoneeseen. Kielestä tulee painekammio, joka yrittää pitää todellisuuden aisoissa. Todellisuus osoittautuu kuitenkin kieltä brutaalimmaksi, eikä sanojen auta kuin seurata alistuneesti perässä.

Kirjoitan kirjoittamistani, jotta saisin totuuden paperille. Heikot hermoni ja oma kostonhimoni eivät saa vaikuttaa totuuteen. Jos nyt kirjaan kaiken niin kiihkottomasti kuin osaan, he kaikki pystyvät ymmärtämään sen. Juuri siksi minä kirjoitan. Kirjoitan saadakseni totuuden ulos itsestäni. Saadakseni totuuden puhumaan puolestaan.

Totuus puhuu puolestaan vain, jos kirjailija kykenee näin mahdottomassa tilanteessa muuntautumaan kirjuriksi, eli eliminoimaan itsensä niin tyystin, että totuus ilmenee lopulta riidattomana.

 

Niels Frankin tutkimusten seuraaminen on klaustrofobista mutta myös syvästi liikuttavaa – varsinkin, jos kirjailijan tuotanto on ennestään tuttua. Frank on runoilija, esseisti ja arkkimodernisti, joka on aiemmin väittänyt ranskalaisrunoilija Stéphane Mallarméta mukaillen, että kirjallisuuden on torjuttava turmeltunut arkikieli valheellisena. Sitä huomattavampi onkin tapa, jolla hän tässä teoksessa näennäisesti nöyrtyy. Se on kuitenkin vain näennäistä, sillä Frankin modernistinen lähtökohta paistaa tavalla tai toisella läpi. Nyt kyse ei ole erityisestä kirjoittamisen tavasta, vaan tavasta olla läsnä kielessä tai pikemmin läsnäolottomuudesta kielessä.

 

Kirja on vimmainen puolustuspuhe. Se ei pyri kuvaamaan tapahtumia monelta kantilta, vaan kaikki on kuvattu johdonmukaisesti Frankin ja uhrin omaisten näkökulmasta. Tämä vaikuttaa lukijaan vahvasti, ja kirja on johdonmukaisen muotonsa ansiosta sittenkin eräänlaista taidetta Elinin kuolemasta. Se on silti taidetta, joka tähtää suurempaan päämäärään. Frank liittyy kirjallaan avomielisesti keskusteluun, joka koskee parisuhdetappoja. Tälläkin saralla kielenkäyttö on useimmiten vääristynyttä, sillä parisuhdetapot ovat käytännössä aina naisiin kohdistuvia. Frank kohdistaa kirjalla raivonsa oikeusjärjestelmään, joka vääristelee järjestelmällisesti todellisuutta pehmentävillä ilmauksillaan. Samalla se kohdistuu poliisin kyvyttömyyteen ottaa vakavasti käyttäytymismalleja, jotka ovat usein tyypillisiä naispuolisen kumppaninsa surmaamiseen päätyville miehille. Toivottavasti kirja tehoaa. Ei taiteen vuoksi, vaan kaikkien niiden omaisten takia, jotka jäävät Frankin tavoin suremaan jälleen yhtä käsittämätöntä henkirikosta.