Sólrún Michelsen: Hinumegin er mars

Hieman yli 60-vuotias kertoja tunnustaa vihdoin itselleen, että matka on edennyt jo yli puolenvälin. Romaani kertoo elämänsä loppupuolella olevasta äidistä, ja se sisältää myös välähdyksenomaisia kuvauksia siitä, miten hänen sekä hänen tyttärensä elämät ovat muovautuneet. Hinumegin er mars(Toisella puolella on maaliskuu, suomentamaton) on runollinen kuvaus ikääntymisestä, joka korostaa, että on syytä pysähtyä ja nauttia jokaisesta hetkestä.

Äiti asuu yksin, mutta hänen selviytymisensä vaikeutuu koko ajan. Hän dementoituu entisestään, eikä saa tarpeeksi kotiapua. Vanhainkotiin ei pääse ja lasten on vaikeaa huolehtia äidistä riittävän hyvin. Koko romaanin ajan odotetaan kärsimättömänä paikkaa uudessa vanhainkodissa, joka on rakenteilla, ja kertoja toivoo puoliksi häveten, että äiti pärjäisi sen valmistumiseen asti.

Äiti katoaa vähitellen romaanin edetessä ja lopuksi lukija huomaa, että hän on poissa – toisin sanoen sitä ihmistä, joka hän oli ennen, ei enää ole. Tarinan kantava teema on vanhustenhoidon puutteellisuus; kotihoitaja puhuu äidille kuin lapselle eikä ota tätä vakavasti. Toinen teema on kuolema ja jäähyväisten jättäminen. Kun äiti joutuu sairaalaan, tiedämme, ettei paluuta ole, ja keskiöön nousee suru.

Naisen rooli elämässä on myös yksi romaanin kantavista teemoista. Romaanissa puhutaan "naisten armeijasta" ja heidän tehtävistään – kertojaäänellä on sekä oma äitinsä että lapsenlapsensa huolehdittavanaan. Kertoja on itse lopettanut työnteon saadakseen aikaa toteuttaa kaikkea sitä, mitä on aina halunnut mutta mihin aika ei koskaan ole riittänyt. Hän on halunnut omistautua etenkin kirjoittamiselle, jolle hän nyt yrittää löytää aikaa hoivatehtäviensä lomassa.  

Fakta ja fiktio yhdistyvät romaanissa, ja kertojan muistot punoutuvat yhteen äidin muistojen kanssa, etenkin lapsuusajalta. Elämää hänen lapsuudessaan kuvataan välähdyksinä, kerrotaan esimerkiksi kauniisti isän kanssa tehdystä kalastusmatkasta, jolloin nuori tyttö saa saaliin rantaan aivan yksin. Äitiä kuvataan myös iloisena, toisenlaisena ja modernina tyttären ja hänen ystäviensä silmissä. Hänellä käy myös vanhemmalla iällä ja leskenä aina vieraita, joita hän kohtelee kertojan mukaan tavalla, jolla heitä tulee kohdella, jotta he haluaisivat tulla uudestaankin. "Älä koskaan valita!" ja "Näytä aina siltä, että olet iloinen ja yllättynyt tapaamisesta!". Tämän äiti on hallinnut hyvin dementiaan asti.

Tyyli on runollista, joissain luvuissa hyvinkin runonomaista, ja romaanin raskaista aiheista huolimatta elämän runollisuus on tärkeintä. Elämää kuvataan matkana eri etapeissa, joissa ei itse aina tiedosta olevansa ja joista ei itse aina osaa nauttia. Äiti on kuitenkin siinä onnistunut, ja romaani on varaukseton rakkaudenjulistus äidille ja elämälle.