Þorsteinn frá Hamri: Skessukatlar

Þorsteinn frá Hamri (s. 1938) on Islannin hienoimpia ja nimekkäimpiä runoilijoita, ja hän on ollut Islannin kirjailijayhdistyksen kunniajäsen vuodesta 2006. Þorsteinn on saanut kirjailijantyöstään useita palkintoja ja arvonimiä, kuten Islannin haukan ritarikunnan kunniamerkin vuonna 1996. Hän on ollut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana viimeksi vuonna 1992, ja samana vuonna hän sai Islannin kaunokirjallisuuspalkinnon. Þorsteinnin esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 1958, ja hän on julkaissut yli 30 teosta, joista 25 on runoteoksia.

Skessukatlarin (Hiidenkirnut, suomentamaton) runot on jaettu temaattisesti kolmeen osioon, joista jokainen on omanlaisensa, mutta silti tärkeä osa kokonaisuutta. Þorsteinn kirjoittaa luonnosta, menneisyydestä ja nykyisyydestä, nuoruusmuistosta ja kuolemasta sekä ennen kaikkea lyriikasta ja sen rakennusaineista: sanoista sekä niiden vallasta ja kyvyttömyydestä. Runojen muodossa ja rytmissä ei sen sijaan ole voimattomuuden häivääkään, sillä runoilija yhdistelee vapaamuotoisiin runoihin taiturimaisesti perinteistä allitteraatiota ja metriikkaa. Muutenkin runoissa kohtaavat menneisyys ja nykyisyys, ja runominästä tulee osa historian pitkää ketjua. Viittaamalla tunnettuihin trooppeihin ja myös omiin runoihinsa Þorsteinn vahvistaa yhteyttä menneisyyteen, mutta kyseenalaistaa samalla ihmisen kyvyn oppia vanhoista virheistä. Tästä huolimatta runot eivät ole surumielisiä tai nostalgisia, vaan täynnä energiaa ja vetoa runotaidetta ja sanan taikaa kohtaan. Teoksen kieli on tavattoman kaunista.

Þorsteinn frá Hamrin runojen on sanottu rakentavan siltaa menneisyyden ja nykyisyyden välille, ja sama jatkuu tässäkin kirjassa. Kaikista runoista kuultaa pinnan alta perinteinen runomuoto – joskus jopa niin selvästi, että vapaamittaisen runon säejaon muuttaminen tekisi siitä mitallisen runon allitteraatioineen ja riimeineen. Kokonaisuudesta hahmottuu ihminen, joka on tiiviisti kytköksissä maansa luontoon, perinteeseen ja historiaan. Samalla hän elää tiiviisti ja tiedostavasti nykyhetkessä, joka väistämättä rakentuu menneisyyden varaan. Sanojen pitkä ketju voi muuttua kuolettaviksi kahleiksi mutta myös johtolangoiksi, jotka johdattavat meitä kaoottisen nykymaailman läpi kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Sanakirjan mukaan hiidenkirnu on "vesipyörteen pyörittämän kiven kallioon t. irtokiveen kovertama lieriömäinen syvennys". Samalla tavoin mekin pyörimme nykyajan pyörteissä kuin sanat runoilijan ajatuksissa, kunnes ne jättävät jälkensä – kenties hiisien tekemän. Runokokoelman nimi loihtii esiin kuvia menneisyyden mahtavista, mystisistä ja ylimaallisista voimista sekä kielen taiasta. Saman vaikutelman lukija saa näistä varmaotteisista ja hyvin henkilökohtaisista runoista, joiden kiihkeä kuvakieli käy suoraan sydämeen. Kirja on malliesimerkki siitä, miten kokenut runoilija pystyy hallitsemaan kieltä, metaforia ja metriikkaa sekä hyödyntämään niitä välittäessään omia huomioitaan ja ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta, menneisyydestä ja nykyisyydestä, sisäisestä ja ulkoisesta sekä ennen kaikkea itse kielestä ja runoudesta.