Tehdyt toimenpiteet

Pohjoismaiden historia

Leif Onnellisesta Pohjoismaiden neuvoston perustamiseen – Pohjoismailla on yli tuhatvuotinen yhteinen historia. Matkan varrella Pohjoismaat ovat olleet ystäviä ja vihamiehiä, mutta sadan viime vuoden aikana ne ovat lähentyneet toisiaan kulttuurisesti keskinäistä erilaisuutta kunnioittaen.

Kun Leif Eerikinpoika – lisänimeltään Onnellinen – lähti purjehtimaan Grönlannin länsirannikolta vuonna 1002, hän tuskin ajatteli matkansa päätyvän osaksi maailmanhistoriaa. Leif Eerikinpoika on kuitenkin omiaan symboloimaan Pohjolaa, jossa on viikinkiajoilta lähtien ollut vahvat yhteydet yli maarajojen. Hän syntyi Islannissa, varttui Grönlannissa ja vietti nuorena pari vuotta Norjassa. Leif Eerikinpoika oli pohjoismainen kosmopoliitti, joka purjehti vuonna 1003 aina Viinimaahan eli Newfoundlandiin asti. Hänestä tuli siten kaikkien aikojen ensimmäinen Amerikkaan matkannut eurooppalainen – Kristoffer Kolumbus seurasi perässä vasta satoja vuosia myöhemmin.

Leif Eerikinpojan aika oli Norjan suurvaltakautta, jolloin suuri osa Pohjolasta yhdistyi ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi.

Leif Eerikinpojan aika oli Norjan suurvaltakautta, jolloin suuri osa Pohjolasta yhdistyi ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi. Norjan kuninkaat ottivat vähitellen hallintaansa myös Färsaaret, Islannin ja Grönlannin, ja heillä oli tiivistä vuorovaikutusta Ruotsin ja Tanskan viikinkikuninkaiden kanssa.

Pohjoismaiden viikingit päätyivät nykyisen Kanadan lisäksi myös kauas Venäjälle ja Välimerelle. Viikingeillä on verenhimoisten soturien maine, mutta he olivat ennen kaikkea merenkulkutaitoisia kauppiaita ja hyviä maanviljelijöitä. Viikingit modernisoivat siten osaltaan Pohjolaa, ja vuosituhannen vaihteen tienoilla tapahtunut kristinuskon omaksuminen lähensi Pohjolaa muuhun Eurooppaan myös kulttuurisesti.

Pohjola sulautuu yhteen

Kristinusko toi Pohjolaan uuden kulttuurivirtauksen. Esimerkiksi Norjan Stavangeriin ja Tanskan Ribeen rakennettiin suuret tuomiokirkot, ja luostareita sekä piispanistuimia perustettiin Länsi-Grönlantia myöten. Pohjolaan perustettiin kauppaloita ja rakennettiin linnoja, ja eteläisempien kaupunkien ja maiden kanssa käyty kauppa tutustutti pohjoismaalaiset uusiin ruokailutottumuksiin ja vaatemuoteihin.

Jännittävien uusien vaikutteiden lisäksi etelästä saapui myös rutto, musta surma. Rutolla oli vakavia seurauksia, ja se oli hävittää koko Norjan ja Islannin väestön. Myös Länsi-Grönlannin pohjoismainen väestö kuoli 1400-luvun alussa, joskin syyksi ei ole voitu vahvistaa ruttoa. Sen jälkeen kesti joka tapauksessa 300 vuotta ennen kuin Grönlanti ja muu Pohjola olivat seuraavan kerran toden teolla tekemisissä keskenään.

Pohjolan asema kulttuurisena, taloudellisena ja poliittisena yksikkönä vahvistui keskiajalla.

Pohjolan asema kulttuurisena, taloudellisena ja poliittisena yksikkönä vahvistui keskiajalla. Käännekohtana oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan vuonna 1397 solmima Kalmarin unioni, joka loi yhteispohjoismaisen suurvallan. Unioniin kuuluivat myös Norjan vanhat merentakaiset alueet – Shetlandinsaaret, Orkneysaaret, Färsaaret ja Islanti – sekä Ruotsin alaisuuteen keskiajalla siirtyneet Suomi ja Ahvenanmaa. Kalmarin unionin kartta muistuttaa suurelta osin nyky-Pohjolaa.

Pohjoismaiden välinen unioni oli alkuvuosina varsin voimakas, mutta vähitellen siteet heikentyivät ja unioni alkoi jakautua sisäisesti Tanska-Norjaan ja Ruotsi-Suomeen. Lopulta unioni ratkesi kahtia. Tätä seurannutta levottomuuksien aikaa edelsi vuonna 1520 tapahtunut kuuluisa Tukholman verilöyly, jossa Tanskan kuningas Kristian II mestautti suuren joukon aatelisia ja muita nimekkäitä kaupunkilaisia säilyttääkseen valtansa Ruotsissa.

Sotia ja siirtomaita

Myöhäiskeskiajalla ja renessanssin aikana Pohjola jäi monellakin tavalla jälkeen muusta Euroopasta. Ruotsista kehittyi tosin samalla ajanjaksolla oikea eurooppalainen suurvalta, joka hallitsi suurta osaa Itämeren alueesta, mukaan lukien valtaosaa nykyisestä Baltiasta sekä nykyiseen Saksaan ja Puolaan kuuluvia alueita. Myös Suomi oli edelleen osa Ruotsin valtakuntaa. Tanska-Norja koetti siipiään siirtomaavaltana ottamalla hallintaansa Intian Tranquebarin kaupungin, osia nykyisestä Ghanasta sekä kolme Karibianmeren saarta: Sankt Thomasin, Sankt Janin ja Sankt Croix’n. Viimeksi mainitut kuuluivat Tanskalle vuoteen 1917.

Pohjola oli kuitenkin altavastaaja suhteessa etelän kukoistaviin kaupunkivaltioihin sekä Espanjan, Portugalin, Hollannin ja Englannin merimahteihin, jotka alkoivat valloittaa maailmaa ja vaikuttivat merkittävästi Euroopan kehitykseen. Tanska-Norja tai Ruotsi-Suomi ei noussut vastaavaan asemaan, sillä entiset unionimaat sotivat toistuvasti keskenään taistellessaan koko Pohjolan herruudesta.

Sodat olivat kuluttavia ja kääntyivät pääosin Ruotsin voitoksi. Ensin Tanska joutui luovuttamaan Ruotsille viljavat ja kehittyneet Skånen, Hallandin ja Blekingen maakunnat, ja vuonna 1814 Ruotsille siirtyi myös Norja. Ruotsi taas oli aiemmin menettänyt Suomen toiselle arkkiviholliselleen Venäjälle. Tanska säilytti hallinnassaan Islannin, Färsaaret ja Grönlannin kolonisoidut osat.

Perinnehäät Norjan Jølsterissa

Perinnehäät Norjan Jølsterissa

Kuva:
Oddleiv Apneseth / norden.org

Uusi alku

Tanska ja Ruotsi hautasivat sotakirveensä 1800-luvulla. Sen jälkeen kumpikin valtio on ollut eurooppalaisittain pieni, mutta suurvallat katsoivat, että niiden olisi hyvä säilyä itsenäisinä strategisista syistä. Venäjän, Preussin, Ranskan ja Ison-Britannian välille tarvittiin puskureita, eikä Itämeren aluetta haluttu jättää vain yhden valtion hallintaan.

1800-luvun ensimmäistä puoliskoa oli hallinnut köyhyys, ja monet olivat katsoneet parhaaksi lähteä Amerikkaan tavoittelemaan uutta ja parempaa elämää. 

Teollistumisesta tuli Pohjoismaille monella tapaa uusi alku. 1800-luvun ensimmäistä puoliskoa oli hallinnut köyhyys, ja monet olivat katsoneet parhaaksi lähteä Amerikkaan tavoittelemaan uutta ja parempaa elämää. Teollisuuden kukoistus alkoi kuitenkin imeä työvoimaa kasvaviin kaupunkeihin, ja suureen osaan Pohjolaa syntyi raskasta teollisuutta, kaivostoimintaa ja telakoita.

Suomessa, Islannissa ja Norjassa oli vahvoja itsenäistymispyrkimyksiä, ja myös Ahvenanmaalla sekä Färsaarilla haaveiltiin joko itsenäisyydestä tai ainakin laajasta itsehallinnosta. Norja itsenäistyi vuonna 1905 ja Islanti vuonna 1918. Suomi julistautui itsenäiseksi Venäjästä vuonna 1917, mutta ajautui seuraavana vuonna katkeraan sisällissotaan. Sodan osapuolista punaiset halusivat tiiviit suhteet Venäjään ja valkoiset Pohjoismaihin. Norja päätyi säilyttämään perustuslaillisen monarkian Ruotsin ja Tanskan tavoin, mutta Suomesta tuli tasavalta, jonka ulkopolitiikka perustui suurelta osin hyvien Venäjä-suhteiden vaalimiseen.

Repivä sota

Teollistuminen pohjusti demokratisoitumista, ja Pohjoismaissa siirryttiin täyteen kansanvaltaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Pohjola oli pysytellyt ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomana, mutta Tanska ja Norja tulivat vedetyiksi toiseen maailmansotaan, kun Saksa miehitti molemmat maat vuonna 1940. Ruotsi pitäytyi puolueettomana koko sodan ajan, kun taas Suomi taisteli aluksi Saksan rinnalla. Suomi kärsi valtavia tappioita ensin Neuvostoliittoa ja sitten Saksaa vastaan, ja sota runteli pahoin myös Norjaa.

Islannilla, Färsaarilla ja Grönlannilla ei ollut sodan aikana varsinaisia yhteyksiä muuhun Pohjolaan, mutta ne olivat amerikkalaisten ja brittien miehittämiä. Varsinkin amerikkalaisten läsnäolo Grönlannissa sai tämän kalastuksesta ja pyynnistä eläneen eristäytyneen yhteiskunnan kehittymään rivakasti parissa vuodessa.

Sodan jälkeen koko Pohjolan talous kehittyi kohisten muun muassa amerikkalaisten Marshall-avun ansiosta. Suomi tasapainotteli ulkopolitiikassaan vaalimalla toisaalta tiiviitä idänsuhteita ja hivuttautumalla toisaalta koko ajan lähemmäksi länttä ja muita Pohjoismaita. Maa noudatti venäläisten vaatimuksesta tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa ja kävi kauppaa sekä lännen että Neuvostoliiton kanssa. Ruotsi pitäytyi puolueettomana, kun taas Tanska, Norja ja Islanti liittyivät vuonna 1949 sotilasliitto Natoon.

Hyvinvointia ja uusia liittoutumia

Ulospäin Pohjoismaat saattoivat vaikuttaa epäyhtenäisiltä, mutta sisäisesti maissa vaikuttivat vahvat voimat, jotka uskoivat monenväliseen yhteistyöhön. Tavoitteena oli Pohjoismaiden kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen lähentyminen sikäli kuin ulkopoliittiset erot sen sallivat. Tämä johti Pohjoismaiden neuvoston perustamiseen vuonna 1952.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin rakentaminen alkoi jo ennen toista maailmansotaa. Pohjola poikkesi muun Euroopan linjasta korottamalla veroja ja maksuja sosiaalisen turvaverkon vahvistamiseksi. Sodan jälkeisinä vuosina pohjoismaista hyvinvointimallia laajennettiin entisestään, mikä takasi muun muassa terveydenhuollon ja koululaitoksen uudistamisen. Pohjoismaiden neuvoston perustan muodostivat Pohjoismaiden väliset kulttuurisiteet sekä yhteinen kiinnostus sosiaali-, ympäristö- ja talouspolitiikkaan.

Pohjoismaiden neuvoston perustan muodostivat Pohjoismaiden väliset kulttuurisiteet sekä yhteinen kiinnostus sosiaali-, ympäristö- ja talouspolitiikkaan.

Viisi Pohjoismaata – Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti – sekä itsehallintoalueet Ahvenanmaa (itsehallinto 1921), Färsaaret (itsehallinto 2005) ja Grönlanti (itsehallinto 2009) nousivat kaikki taloudelliseen kukoistukseen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämän takasivat viennin kasvu sekä öljyn ja maakaasun kaltaisten luonnonvarojen tuotanto. Varsinkin Suomella ja Islannilla oli vuosituhannen vaihteen tietämillä taloudellisia nousu- ja laskusuhdanteita. Norjan talous taas kukoisti samalla ajanjaksolla, kiitos Pohjanmeren suurten öljyesiintymien.

Vaikka Pohjoismaiden kehitys kokonaisuutena kulki samaan suuntaan, historiaa leimaavat erot suhtautumisessa muihin liittoutumiin. Tanska liittyi vuonna 1973 EY:hyn ja myöhemmin EU:hun. Suomesta, Ruotsista ja Ahvenanmaasta tuli EU:n jäseniä vasta 1995, kun taas Norja ja Islanti ovat yhä unionin ulkopuolella Grönlannin ja Färsaarten tavoin. Ruotsi ja Suomi taas ovat yhä Naton ulkopuolella. Kaikki Pohjoismaat ovat mukana vain Pohjoismaiden neuvostossa.

Nykyisin Pohjola vetää yhtä köyttä. Kyse ei ole yhtä tiiviistä poliittis-taloudellisesta yhteisöstä kuin Kalmarin unionin aikaan, vaan nyky-Pohjola tuo pikemmin mieleen ajat, jolloin Leif Onnellinen löysi Amerikan. Aivan kuten tuolloin, myös nykyiset pohjoismaalaiset matkustavat maiden välillä, käyvät kauppaa keskenään ja uskovat kieli- ja kulttuurieroista huolimatta avoimuuteen, uteliaisuuteen ja luovuuteen, jotka takaavat vakauden, turvallisuuden ja talouskehityksen niin Pohjoismaissa kuin maailmallakin.