1700-luvulla Pohjoismaat onnistuivat tasapainottelemaan suurpolitiikassa, mutta vallankumoustaisteluiden ja Napoleonin sotien pyörteessä ne romahtivat auttamattomasti.

Ruotsi menetti viimeisetkin Saksalta valloittamansa alueet, ja vuonna 1809 Venäjä valloitti Ruotsin itäisen maakunnan Suomen ja teki siitä autonomisen suuriruhtinaskunnan.

Ruotsi valtasi puolestaan Norjan Tanskalta vuonna 1814, mutta norjalaisten kapinoitua maa sai hyvin itsenäisen aseman personaaliunionissa Ruotsin kanssa.

Islanti, Färsaaret ja 1700-luvulla uudelleen asutettu Grönlanti jäivät kuitenkin Tanskan hallintaan. Pohjoismaiden rajat piirrettiin uudelleen.

Kaupallistuminen ja teollistuminen

Maataloudessa oli käynnistynyt 1700-luvulla voimakas kehitys. Tuotanto kasvoi uusien menetelmien ja maan lisääntyvän yksityistämisen myötä.

Tanskassa maaorjuus lakkautettiin ja yhä useammista talonpojista tuli maanomistajia, kuten muualla Pohjolassa.

Koko Euroopan väkimäärä kasvoi, ja maataloustuotteiden kysyntä oli runsas. Talouskasvu jatkui vielä 1800-luvun puolivälin jälkeenkin teollistumisen käynnistyessä.

Tärkeitä teollisuudenaloja Pohjolassa olivat Suomen ja Ruotsin puu- ja paperimassateollisuus, Ruotsin ja Norjan metalli- ja kemiallis-tekninen teollisuus, Tanskan elintarviketeollisuus sekä Norjan ja Islannin kalastus.

Teollistumisen ja kansainvälisen kaupan vapautumisen myötä Pohjolan kytkökset muuhun Eurooppaan lujittuivat.

Demokratisoituminen

Maatalouden kaupallistumisen ja teollistumisen myötä sosiaaliset olosuhteet muuttuivat. Saatiin uusia yhteiskuntaryhmiä, kuten maataloustyöläiset, teollisuustyöläiset, virkamiehet ja pääoman omistajat.

Vanhat poliittiset rakennelmat vastasivat yhä huonommin yhteiskuntarakennetta. Nykyaikaisen poliittisen järjestelmän kehittyminen, demokratisoituminen, eteni eri maissa eri tahtiin. Eidsvollissa hyväksytty perustuslaki takasi Norjassa jo vuonna 1814 laajan äänioikeuden täysi-ikäisille miehille ja vahvan aseman maan parlamentille, suurkäräjille.

Tanskassa yksinvaltius päättyi rauhanomaiseen mielenilmaisuun ja maahan saatiin suhteellisen demokraattinen perustuslaki vuonna 1849. Ruotsissa vaaleilla valitut valtiopäivät korvasivat säätyvaltiopäivät vuonna 1866.

Norjassa ja Tanskassa kehittyi jo varhain puoluejärjestelmä. Ei ollut kuitenkaan lainkaan itsestään selvää, että hallituksen kokoonpano noudatteli parlamentin voimasuhteita.

Liberaalit ryhmittymät haastoivat konservatiivit sitkeään kädenvääntöön demokratian laajentamisesta. Vuonna 1884 siirryttiin parlamentarismiin Norjassa, vuonna 1901 Tanskassa mutta vasta vuonna 1918 Ruotsissa.

Naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui vielä myöhemmin: ensimmäisenä vuonna 1906 Suomessa ja viimeksi vuonna 1921 Ruotsissa. Siitä lähtien kaikkien Pohjoismaiden poliittiset järjestelmät ovat olleet hyvin samankaltaiset ja perustuneet parlamentaariselle monipuoluejärjestelmälle.

Nationalismi muokkaa Pohjolan karttaa

Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa Euroopassa sai alkunsa moderni nationalismi. Kutakin kansakuntaa pidettiin ainutlaatuisena ja lähestulkoon velvollisena muodostamaan oma valtio, kansallisvaltio.

Nationalismi näkyi myös Pohjoismaissa ja johti suuriin muutoksiin etenkin 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Vuosisatojen ajan rauhanomaisena jatkunut tanskalais- ja saksalaismielisen väestön rinnakkaiselo Schleswig-Holsteinissa synnytti nyt ristiriitoja.

Kun Tanska yritti liittää Schleswigin Tanskaan, saksalaisvaltiot yhdistivät voimansa Preussin johdolla ja päihittivät Tanskan sodassa vuonna 1864. Tanska pakotettiin luopumaan herttuakunnista.

Samanaikaisesti nationalismi nosti vahvasti päätään Islannissa, joka hankki itselleen pikkuhiljaa ja rauhanomaisin keinoin yhä suuremman itsemääräämisoikeuden. Vuonna 1918 Islannista tuli lopulta itsenäinen valtio, joka kuitenkin oli personaaliunionissa Tanskan kanssa (vuoteen 1944 saakka).

Suomen autonominen asema Venäjän alaisuudessa oli toiminut melkolailla kitkatta aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Venäjän kasvava nationalismi ja yritykset venäläistää Suomi saivat nationalismin kuitenkin heräämään myös Suomessa. Tilannetta mutkistivat suomalaisten ja suomenruotsalaisten väliset ristiriidat. Jännitteet purkautuivat väkivaltaisuuksina, kuten Venäjän kenraalikuvernööri Bobrikovin murhana vuonna 1904.

Venäjän vallankumouksen kuohuissa Suomi irroittautui Venäjästä vuonna 1917 ja julistautui itsenäiseksi tasavallaksi. Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Valtion virallisiksi kieliksi tulivat suomi ja ruotsi, ja yksikielisesti ruotsinkielinen Ahvenanmaa sai vuonna 1922 sisäisen itsehallinnon.

Myös Norjan ja Ruotsin unioni oli toiminut suhteellisen hyvin, kunnes nationalismi johti ristiriitoihin 1800-luvun lopulla.

Tunnelma oli kuuma, kun norjalaiset julistivat yksipuolisesti unionin lakkautetuksi vuonna 1905. Ruotsalaiset ja norjalaiset päätyivät kuitenkin neuvotteluissaan valtioliiton rauhanomaiseen purkamiseen.

Kansallisuuskiistojen verrattain rauhalliset käänteet erottavat Pohjoismaat monista muista maailman alueista ja ovat osoitus alhaisesta voimankäytön asteesta, joka on ollut tunnusomaista Pohjoismaiden poliittiselle kulttuurille viime vuosisatojen ajan.