Tärkeä poliittinen voima kaikissa Pohjoismaissa 1900-luvulla oli työväenliike sekä poliittisessa että ammatillisessa muodossaan.

Alkuvaiheessa työläisten järjestöt kohtasivat vastustusta viranomaisten ja konservatiivisten voimien taholta, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ne vakiinnuttivat asemansa yhteiskunnallisena toimijana.

Valtaosa pohjoismaisesta työväenliikkeestä valitsi uudistusten tien, ja suuret sosiaalidemokraattiset puolueet ovat hallinneet politiikkaa etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Sosiaalidemokraatit saivat yhdessä liberaalien kanssa aikaan maiden demokratisoitumisen.

Suomessa oikeiston ja vasemmiston väliset jännitteet johtivat kuitenkin vuonna 1918 sisällissotaan, jossa oikeistolaiset valkoiset kukistivat vasemmistolaiset punaiset.

Suomen sisällissota on poikkeus Pohjoismaiden rauhanomaisessa kehityksessä, mutta on syytä huomata, että sen repimät haavat alkoivat parantua hyvin nopeasti. Jo vuonna 1926 punaisten puolella olleet sosiaalidemokraatit kykenivät muodostamaan hallituksen.

Orastavista demokratioista vakaiksi hyvinvointivaltioiksi

Demokratia oli uhattuna kaikkialla Euroopassa maailmansotien välisenä aikana. Moneen maahan syntyi kommunistinen, fasistinen tai kansallissosialistinen diktatuuri.

Sekä kommunistiset että kansallissosialistiset liikkeet jäivät Pohjoismaissa kuitenkin hyvin heikoiksi. Suuremman uhan demokratialle muodostivat pikemminkin tyytymättömyys vaihtuvien vähemmistöhallitusten leimaamaa epävakaata parlamentaarista tilannetta kohtaan sekä 1930-luvun maailmanlaajuista talouskriisiä seurannut sosiaalinen levottomuus.

Vuonna 1933 Tanskan sosiaalidemokraatit ja porvaripuolue Venstre solmivat kuitenkin niin kutsutun Kanslerikadun sopimuksen, joka turvasi parlamentaarisen vakauden ja valtiolliset tukitoimet talouden pelastamiseksi.

Myös muissa Pohjoismaissa tehtiin seuraavina vuosina vastaavanlaisia sopimuksia sosiaalidemokraattien ja etenkin maaseudun asioita ajavien porvaripuolueiden välillä.

Työmarkkinayhteistyötä parannettiin myös työntekijä- ja työnantajajärjestöjen välisillä keskusjärjestösopimuksilla. Erityisen hyvin tunnetaan Ruotsissa vuonna 1938 solmittu Saltsjöbadenin sopimus.

Uudessa yhteistyöilmapiirissä heräsi myös ajatus hyvinvointivaltiosta.

Sen peruskivet laskettiin 1930-luvulla valtiollisten eläkejärjestelmien, sairaseläkkeiden, työttömyysvakuutuksen, äitiys- ja lastenhuollon ja muiden vastaavien järjestelmien myötä.

Sotien jälkeen yhteisten asioiden piiri laajeni huomattavasti, ja Pohjoismaista tuli hyvinvointivaltion mallimaita, jotka perivät kylläkin korkeita veroja mutta huolehtivat toisaalta kansalaisista kehdosta hautaan.

Tämän kehityksen moottorina toimivat sosiaalidemokraatit, mutta vaikka porvaripuolueet olivatkin usein yksityisen rahoituksen kannalla, tavoitteista oltiin kuitenkin pitkälti yhtä mieltä.

Vastaavanlaiset hyvinvointimallit kehitettiin myös Suomessa ja Islannissa, missä sosiaalidemokraatit olivat huomattavasti heikompia.

Pohjoismaiseen malliin sisältyi myös rauha ja yhteistyö työmarkkinoilla, mikä turvasi katkeamattoman taloudellisen kasvun suotuisien kansainvälisten suhdanteiden vallitessa 1950- ja 1960-luvulla.

Pohjoismaat karistivat nyt lopullisesti maalaisyhteiskunnan leiman harteiltaan ja muuttuivat pitkälle teollistuneiksi, kaupungistuneiksi yhteiskunniksi.

Maailmansodat ja kylmä sota

Pohjoismaat olivat pysytelleet puolueettomina ensimmäisessä maailmansodassa. Toisessa maailmansodassa ne eivät enää pystyneet välttymään maailmanpolitiikan myrskyiltä.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen vuonna 1939. Talvisodan rauhanteossa Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle maa-alueita. Vuonna 1941 Suomi joutui jälleen sotaan Neuvostoliiton kanssa - tällä kertaa Saksan rinnalla.

Sodan seurauksena Suomi menetti lisää alueita ja joutui pitkän aikaa ottamaan Neuvostoliiton huomioon ulkopoliittisessa linjassaan. Suomi säilyi kuitenkin demokraattisena maana.

Saksa miehitti Norjan ja Tanskan vuonna 1940. Liittoutuneet vastasivat miehittämällä Islannin, Färsaaret ja Grönlannin.

Ruotsi välttyi suoranaisilta sotatoimilta ja pysytteli virallisesti puolueettomana, mutta mukautui käytännössä vahvemman eli ensin Saksan ja sitten liittoutuneiden toiveisiin.

Euroopan muihin osiin verrattuna Pohjoismaat olivat kuitenkin selvinneet sodasta suhteellisen helpolla, ja sodanjälkeisen ajan vahva talouskehitys selittyykin osittain tällä suotuisalla asemalla.

Samalla maailmanpolitiikassa syntyneet uudet vastakkainasettelut pakottivat maat valitsemaan kantansa kylmän sodan aikakaudella.

Pohjoismaat joutuivat nyt selkeämmin kuin koskaan mukautumaan vahvempien toiveisiin säilyttääkseen itsemääräämisoikeutensa.

Yritys muodostaa pohjoismainen puolustusliitto epäonnistui, ja Norja, Tanska ja Islanti liittyivät Natoon sen perustamisvuonna 1949.

Suomi ja Ruotsi pitivät kiinni puolueettomuspolitiikastaan, mutta Suomen toimintavapautta rajoitti käytännössä sen suhde Neuvostoliittoon ja Ruotsi teki puolestaan tiivistä yhteistyötä läntisen sotilasliiton kanssa.

Pohjoismaiden neuvoston ja Pohjoismaiden ministerineuvoston perustamisen myötä käynnistynyt yhteistyö edisti monin tavoin Pohjoismaiden välistä liikkuvuutta ja yhteekuuluvuutta, mutta ulkopolitiikka ei koskaan kuulunut yhteistyön piiriin.

Talous ja Euroopan yhdentyminen

Taloudellisesti viisi pientä maata olivat erittäin vahvasti riippuvaisia ulkomaankaupasta, ja jälleen kerran ne joutuivat valitsemaan puolensa.

Pohjoismaiden kannat olivat aluksi yhteneväiset, ja ne osallistuivat Euroopan vapaakauppaliiton Eftan toimintaan mieluummin kuin Euroopan talousyhteisön puitteissa tehtävään velvoittavampaan yhteistyöhön. Ison-Britannian liittyessä Euroopan talousyhteisöön (eli nykyiseen EU:hun) vuonna 1972 kysymys kuitenkin kärjistyi, ja Pohjoismaiden rintama hajosi.

Tanska liittyi talousyhteisöön vuonna 1972, ja norjalaiset puolestaan torjuivat kansanäänestyksessä yhteisön jäsenyyden.

Kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja jäsenyyden tuomasta taloudellisesta hyödystä on keskusteltu kiivaasti vuosikymmenien ajan.

Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun vuonna 1995. Norjalaiset äänestivät puolestaan jo toistamiseen jäsenyyttä vastaan.

EU:n ulkopuolella ovat myös Islanti sekä Tanskaan kuuluvat Färsaaret ja Grönlanti, joista ensinnä mainitulla on ollut itsehallinto vuodesta 1948 ja viimeksi mainitulla vuodesta 1979 lähtien.

Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisilla on niin ikään omat itsehallintoelimensä, vaikka heillä ei olekaan alueellista itsehallintoa.

Suomen puolueettomuuspolitiikan oli katsottu aiemmin olevan maan EU-jäsenyyden esteenä, mutta kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen tilanne muuttui ja Suomikin saattoi liittyä EU:hun.

Neuvostokommunismin ja Varsovan liiton luhistumisen jälkeen suurissa osissa Eurooppaa haluttiin ja voitiin ryhtyä sillanrakennustyöhön.

Pohjoismaat osallistuivat vahvasti Baltian maiden itsenäistymiskehitykseen, ja maiden välillä on tätä nykyä läheiset siteet.

Pohjoismaat ovat sekä vahvistuneet että heikentyneet alueena uudessa Euroopassa. Pohjoismaiden neuvostossa ja Pohjoismaiden ministerineuvostossa tehtävän yhteistyön kulttuurinen profiili on vahvistunut ja poliittinen profiili heikentynyt maiden erilaisten EU-ratkaisujen myötä.

Ulkopoliittisesti kaikki viisi maata ovat kuitenkin seuranneet tiiviisti muuta Eurooppaa ja osallistuneet humanitaarisiin ja joskus myös sotilaallisiin operaatioihin kaukana kotikonnuilta. Kaikki maat ovat esimerkiksi lähettäneet joukkoja tai siviilihenkilöstöä (Islannissa ei ole puolustusvoimia) Afganistaniin Naton johtaman operaation puitteissa.

Eurooppalainen alue globaalissa maailmassa

Yhtenä merkkinä lisääntyvästä globalisaatiosta on maahanmuuton lisääntyminen. Toisen maailmansodan jälkeen työvoimaa muutti runsaasti etenkin Ruotsiin. Taloudellisesti vahva Ruotsi veti puoleensa myös pohjoismaalaisia, etenkin suomalaisia.

Noin vuodesta 1970 lähtien Pohjoismaihin on tullut runsaasti pakolaisia, ja nykyään kaikki Pohjoismaat ovat enemmän tai vähemmän monikulttuurisia. Etenkin viime vuosikymmenten maahanmuutto ja islamilaisilta alueilta saapuvat pakolaisvirrat ovat herättäneet keskustelua.

Pohjoismaiden välillä on tässä suhteessa suuria eroja. Erityisesti Tanska on noudattanut hyvin tiukkaa ulkomaalaispolitiikkaa. Muut maat, ennen kaikkea Ruotsi, ovat vaihtelevassa määrin jatkaneet suhteellisen suurten pakolaismäärien vastaanottamista.

Kaikissa Pohjoismaissa keskustellaan nykyään kiivaasti uusien kansalaisten enemmän tai vähemmän onnistuneesta kotouttamisesta. Toiset pitävät tulokkaita uhkana kansalliselle yhteenkuuluvuudelle, toiset varoittavat puolestaan muukalaisvihasta ja nationalismista.

Viiden Pohjoismaan sekä Ahvenanmaan, Färsaarten ja Grönlannin välillä on 2000-luvun alussa yhä lukuisia yhdyssiteitä.

Ne ovat kaikki hyvinvointivaltioita, joilla on mittava julkinen sektori. Niille on ominaista parlamentaarinen demokratia, alhainen väkivallan aste, pitkälle edennyt sukupuolten välinen tasa-arvo ja järjestäytyneet työmarkkinat.

Eurooppalaisena alueena niiden yhteiset piirteet tulevat kenties selvimmin esiin sellaisissa arkipäivän ilmiöissä kuin kehittynyt lastenhoito ja naisten suuri osuus työmarkkinoilla.

Poliittisena alueena tämän päivän Pohjoismaat ovat huomaamattomampi kokonaisuus. Voitaneenkin väittää, että nykypäivän kutistuvassa maailmassa koko Eurooppa muodostaa yhden alueen.

Joka tapauksessa Pohjoismaiden luovimistaidot joutuvat jälleen kerran koetukselle uudessa, globaalissa maailmassa, ja onkin mielenkiintoista nähdä, päätyvätkö ne yhteisiin ratkaisuihin myös tulevaisuudessa.