Pohjoismaita korostetaan usein kansainvälisissä vertailuissa maina, jotka ovat onnistuneet yhdistämään korkean elintason, yhdenvertaisuuden ja kehittyneen julkisen sektorin. Tästä käytetään nimitystä pohjoismainen hyvinvointimalli, ja se perustuu muutamiin yleisiin sosiaali- ja terveyspoliittisiin linjauksiin.

Universaaleja oikeuksia

Sosiaalinen turvaverkko on pohjoismaisen hyvinvointimallin keskeinen osa. Perusperiaatteena on oikeuksien universaalisuus, eli kaikilla on yksilöllinen oikeus yhteiskunnan tukeen, mikäli ihminen ei itse kykene elättämään itseään. Oikeudet ovat lähtökohtaisesti yhteisiä kaikille ja riippumattomia tulojen ja omaisuuden kaltaisista muista tekijöistä. Ratkaiseva ero muihin hyvinvointimalleihin verrattuna on se, että oikeuksia ei ole hankittu ennakkomaksuilla (kuten vakuutusmaksuilla) tai asemalla (kuten työssä käynnillä). Hyvinvointijärjestelmät rahoitetaan yhdessä verovaroin, eivätkä yksilölliset oikeudet ole sidoksissa aikaisempaan veronmaksuun.

Sosiaalisen turvaverkon yhtenä keskeisenä tavoitteena on myös se, että yhteiskunnan apu mahdollistaa kohtuullisen ja säällisen elintason. Tämän vuoksi Pohjoismaiden sosiaalietuuksien perustaso on korkea muihin maihin verrattuna.

Sosiaalisen turvaverkon osatekijät

Sosiaalinen turvaverkko rakentuu käytännössä useista järjestelmistä, jotka liittyvät eri tapahtumiin ja elämäntilanteisiin. Keskeisiä osatekijöitä ovat muun muassa sairausvakuutus, työttömyysvakuutus, toimeentulotuki, varhaiseläke ja eläkkeet. Sosiaalietuuksien vastaanottaminen on siis sidoksissa erilaisiin elämäntilanteisiin, joissa ihmisen on mahdotonta tai vaikeaa elättää itse itseään. Pohjoismaista hyvinvointimallia voidaankin luonnehtia yleiseksi toimeentulovakuutukseksi, joka antaa turvaa eri elämänvaiheissa.

Toimeentulotukea ja eläkkeitä kuvataan usein sosiaaliturvan kulmakiviksi, koska ne ovat työikäisten ja vanhempien kansalaisten perimmäinen turva. Nämä järjestelmät eivät periaatteessa ole täysin universaaleja, sillä ne ovat sidoksissa tuloihin, omaisuuteen, sosiaaliseen asemaan ja perhetilanteeseen.

Vaikka yleistavoitteet ovat samat, Pohjoismaiden välillä on suuria eroja politiikan käytännön linjauksissa. Esimerkiksi työttömyysvakuutus on vapaaehtoinen Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa mutta pakollinen Norjassa ja Islannissa. Kausi, jona päivärahat saa täysimääräisenä, taas vaihtelee Ruotsin 200 päivästä Tanskan neljään vuoteen.

Osaaminen ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka

Tiheä sosiaalinen turvaverkko luo erityisiä työmarkkinahaasteita. Toisaalta järjestelmä tarjoaa yksilölle vakuutuksen työpaikan tai työkyvyn menettämisen varalta, toisaalta se pyrkii takaamaan mahdollisimman monelle yhdenvertaisen pääsyn työmarkkinoille sekä työllisyyden. Suuri työllisyys taas on edellytyksenä sille, että kehittynyt hyvinvointijärjestelmä voidaan rahoittaa verovaroin.

Tiheä turvaverkko ja sen suhteellisen suuret etuudet vaikuttavat työmarkkinoihin, koska ne heijastuvat palkkatasoon ja rajoittavat käsityksiä siitä, mikä työ on hyväksyttävää. Keskeisenä tavoitteena on työssäkäyvien köyhyyden ehkäiseminen, eli työllisyystavoitteisiin ei pyritä siten, että osa joutuu ottamaan vastaan erittäin pienipalkkaisia töitä. Näiden vaatimusten yhteensovittaminen suurtyöllisyyttä koskevan vaatimuksen kanssa riippuu pohjoismaisen mallin kahdesta keskeisestä osatekijästä, eli koulutuksesta ja osaamisesta sekä varsinkin aktiivisesta työmarkkinapolitiikasta.

Koulutuspolitiikan tehtävänä on varmistaa, että mahdollisimman monet saavat työllistymisen mahdollistavan osaamisen. Koska palkkavaatimukset ovat suuret, työvoimalta edellytetään yleisesti korkeaa osaamistasoa. Aktiivisessa työmarkkinapolitiikassa asetetaan tavallisesti useita vaatimuksia ja ehdotetaan erilaisia toimenpiteitä, jotka työttömien on hyväksyttävä päästäkseen nauttimaan sosiaalietuuksista. Toisaalta kurssit ja koulutukset auttavat parantamaan työttömien osaamista, ja toisaalta niillä varmistetaan työttömien aktiivinen työnhaku. Sosiaalinen turvaverkko ei siis ole sikäli passivoiva, että kaikilla olisi mahdollisuus valita vapaasti työn ja työttömyyden väliltä. Sosiaalinen turvaverkko tarjoaa toimeentuloturvan, mutta se vaatii myös aktiivista osallistumista työmarkkinoille.

Työmarkkinoille osallistumista tuetaan myös lastenhoidon kaltaisilla hyvinvointijärjestelmillä. Kehittynyt lastenhoitojärjestelmä vaikuttaa suoraan lapsiperheiden hyvinvointiin, minkä lisäksi se voi tukea lasten sosiaalistumista. Samalla se auttaa osaltaan varmistamaan sukupuolten yhtäläiset mahdollisuudet osallistua työmarkkinoille.

Viittaukset:

• Andersen, T.M., B. Holmström, S. Honkapohja, S. Korkman, H.T. Söderström ja J. Vartiainen, 2007, The Nordic Model – Embracing globalization and sharing risk, ETLA (Helsinki)

• Bart, E., K. Moene ja M. Wallerstein, 2003, Likhet under press – udfordringer for den skandinaviske fordelingsmodellen. Makt- og demokratiutredningen 1998–2003, Oslo

• Esping-Andersen, G., 1990, The Three worlds of welfare capitalism, Polity Press (Oxford)

• Nordiske Socialstatistisk Komité, 2007, Social tryghed i de nordiske lande 2005. Omfang, udgifter og finansiering, 30:07. Kööpenhamina.