1950-luvulla suunniteltiin pohjoismaista vapaakauppa-aluetta ja pohjoismaista tulliunionia, mutta Ruotsi, Norja ja Tanska päättivätkin vuonna 1960 lähteä mukaan Euroopan vapaakauppajärjestö Eftaan.

Suomesta tuli Eftan liitännäisjäsen vuonna 1961. Islanti liittyi siihen vuonna 1970, ja jonkin aikaa kaikki Pohjoismaat kuuluivat samaan vapaakauppa-alueeseen.

EY-yhteistyö oli kuitenkin tiiviimpää ja velvoittavampaa. Iso-Britannia päätti hakea EY:n jäsenyyttä kesäkuussa 1961; Tanska ja Norja hakivat jäsenyytttä samoihin aikoihin.

Hanke kuitenkin jäädytettiin, koska Ranskan presidentti de Gaulle vastusti Ison-Britannian mukaantuloa. Jäsenyysneuvottelut keskeytettiin tammikuussa 1963.

Edeltävien vuosien tilanne joudutti kuitenkin osaltaan pohjoismaista yhteistyötä koskevan sopimuksen aikaansaamista. Se hyväksyttiin lopullisesti Helsingissä 23. maaliskuuta 1962, ja niinpä tätä ”pohjoismaista perustuslakia" kutsutaankin Helsingin sopimukseksi.

Vuonna 1968 käynnistettiin 1970-luvun alkupuolelle jatkuneet tiiviit neuvottelut Pohjoismaiden taloudellisesta yhteistyöstä eli niin sanotusta Nordek-hankkeesta. Hanke kuitenkin kariutui, kun Suomi ei katsonut voivansa osallistua siihen Neuvostoliiton-suhteidensa takia.

Epäonnistuminen johti kuitenkin toiseen aloitteeseen: vuonna 1971 perustettiin Pohjoismaiden ministerineuvosto.