Pohjoismaista yhteistyötä säätelevät erilaiset kansainvälisoikeudelliset sopimukset. Eri päätöksillä on kuitenkin erilainen painoarvo.
Pohjoismaisen yhteistyön puitteet määritellään Helsingin sopimuksessa, joka allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1962. Helsingin sopimus toimii perussopimuksena, jonka asettamissa rajoissa on tehty erilaisia valtiosopimuksia ja säännöksiä, kuten sopimuksia ja yleissopimuksia (ruotsiksi avtal, överenskommelse ja konvention).
Helsingin sopimuksen artikloissa 38–39 tämä ilmaistaan seuraavasti: "Tarkemmat määräykset yhteistyöstä tässä sopimuksessa mainituilla aloilla voidaan antaa erillissopimuksin. – – Pohjoismaisen yhteistyön toteuttamiseksi ja edelleen kehittämiseksi tämän ja muiden sopimusten mukaisesti tulee Pohjoismaiden jatkuvasti neuvotella keskenään ja tarvittaessa ryhtyä yhdenmukaisiin toimenpiteisiin."
Yksi tällaisista erillissopimuksista on pohjoismainen kielisopimus, joka koskee Pohjoismaiden kansalainen oikeutta käyttää omaa kieltään toisessa Pohjoismaassa (tuli voimaan 1. maaliskuuta 1987).
Viime vuosina pohjoismaista yhteistyötä on vahvistettu muun muassa päätöksillä ja julkilausumilla, joita pääministerit on tehneet ja hyväksyneet pohjoismaisissa pääministerikokouksissa.
Yhteistyön vahvistamisen lähtölaukauksena olivat muun muassa Punkaharjulla vuonna 2007 tehdyt päätökset, joissa pääministerit sopivat globalisaatioasioihin liittyvän pohjoismaisen yhteistyön syventämisestä. Tämän seurauksena järjestettiin ensimmäinen pohjoismainen globalisaatiofoorumi Ruotsin Riksgränsenissä 8.–9. huhtikuuta 2008.
Pääministerit hyväksyivät samalla Riksgränsenin julkilausuman, joka viitoittaa globalisaatioalan yhteispohjoismaisia panostuksia. Julkilausuma on jatkoa Punkaharjun-kokouksen päätelmille.
Ahvenanmaan asiakirja taas on tärkeä dokumentti, joka koskee Pohjoismaiden itsehallintoalueiden osallistumista pohjoismaiseen yhteistyöhön. Asiakirja hyväksyttiin pohjoismaisten yhteistyöministerien kokouksessa Maarianhaminassa 5. syyskuuta 2007, ja se vahvistaa itsehallintoalueiden (eli Ahvenanmaan, Färsaarten ja Grönlannin) asemaa pohjoismaisessa yhteistyössä.
Riksgränsenin julkilausuman ja Ahvenanmaan asiakirjan kaltaisia päätöksiä voidaan pitää ns. soft law'na, eli ne toimivat ohjenuorina, kunnes tavoitteet on saavutettu tai ne ovat tulleet voimaan pohjoismaisessa yhteistyössä.
Julkilausumat ja asiakirjat ovat niin ikään sopimuksia, joiden tavoitteena on vahvistaa pohjoismaista yhteistyötä Helsingin sopimuksen puitteissa (vrt. artiklat 38–39).
Julkilausumista voidaan mainita myös Växjön julkilausuma, jonka Pohjoismaiden maa- ja metsätalous-, kalastus-, vesiviljely- ja elintarvikeasiain ministerit hyväksyivät Ruotsin Växjössä 25.–27. kesäkuuta 2008. Växjön julkilausuma sisältää useita erityiskysymyksiin liittyviä julkilausumia (vrt. Helsingin sopimuksen artiklat 1 ja 33).