Joulunvietto on takanapäin ja uusi vuosi on perinteisin menoin otettu vastaan. Vietimme pitkähkön joululoman kotona Västanfjärdissä. Tapasimme sukulaisia ja ystäviä, kuten asiaan kuuluu. Ruokaakin oli riittävästi.
Nyt arki on taas koittanut. Tammikuu on minulle perinteisesti tipaton. Siihen kuuluu entistä terveellisemmät elämäntavat, kuten vielä enemmän kuntoilua, vähemmän kahvia, enemmän kalaa, vihanneksia ja hedelmää. Kokemuksesta tiedän, että siirtyminen ”normaaliin” elämänrytmiin terveellisen kuukauden jälkeen on aluksi hankalaa. Mutta siihenkin tottuu.
Tanskan talvi on yhtä ankea kuin Etelä-Suomenkin. Ikuisena optimistina pakkasin sukset mukaan, kun lähdimme Västanfjärdistä – kaiken varalta. Hiihtäminen on nimittäin lempiharrastuksiani. Hiihtäessä sekä aivot että keho puhdistuvat. Tiedostamatta olen hiihdon aikana ratkaissut monta ongelmaa, saunassa loput. Ellei Tanskassa voi hiihtää, pitää hyödyntää maantieteellistä sijaintia ja lähteä lähimpiin hiihtokeskuksiin.
Suomessa yritetään – taas kerran – käydä NATO-keskustelua. On se niin vaikeata, niin vaikeata. Mahdollisen jäsenyyden plussia ja miinuksia on mielestäni selvitetty riittävästi, joten edellytykset analyyttiseen keskusteluun pitäisi olla ainakin poliittisilla päättäjillä.
On myös mahdollista hyödyntää meitä lähellä olevien maiden kokemuksia jäsenyydestä. Arvomaailmaltaan meille läheiset maat Norja, Tanska ja Islanti ovat NATOn jäseniä, kuten maantieteellisesti läheiset Baltian maat. On helppo havaita, etteivät meidän NATO-vastustajien kauhuskenaariot ole toteutuneet, eikä jäsenyyttä näissä maissa kyseenalaisteta. Miksi tilanne meillä olisi toisenlainen? On mielestäni aivan selvää, että ilman Nato-jäsenyyden tuomia etuja Suomen puolustusvoimat ovat sekä suurten että vaikeiden rakennemuutosten edessä. Raha ratkaisee. Laadun on korvattava määrää, mikä tarkoittaa varuskuntien lakkauttamisia ja sota-ajan joukkojen supistamista lyhyessä ajassa ainakin 100 000 reserviläisellä. Vaikka jäsenyyskään ei poistaisi sopeutumisen tarvetta, muutos ei olisi yhtä rajua.
Jäsenyyden vastustajat viittaavat kansan mielipiteeseen. Koska kansan suuri enemmistö vastustaa jäsenyyttä, päättäjien on mukauduttava siihen. Mielestäni kysymys on kuitenkin siitä, johdetaanko joukkoja edestä vai takaa. Toivoisin, että edestä.
Kuvaavaa keskustelun tasolle on se, että kyseenalaistetaan asiantuntijoiden oikeutta osallistua keskusteluun, varsinkin jos kannanotto on ”väärä”. Vaikuttaa siltä, ettei kylmä sota ole vieläkään päättynyt.
Tyhmin perustelu on se, että koska meillä ei tällä hetkellä ole ”turvallisuusvajetta” – mikään ei uhkaa meitä – ei ole syytä hakea jäsenyyttä. Sen aika on vasta sitten kun ”tilanne on päällä”. Selvääkin selvempää on se, että silloin on liian myöhäistä.
Lähihistoria osoittaa, että Suomi on aina pyrkinyt kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen jäseneksi, usein viiveellä, mutta kuitenkin. NATO on ainoa merkittävä kansainvälinen järjestö, jossa Suomi ei ole jäsen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei aika vieläkään ole kypsä jäsenyydelle. Sitä odoteltaessa järkevää toimintaa voisi silloin olla vireillä oleva tiiviimpi puolustusyhteistyö Norjan ja Ruotsin kanssa. Ja onhan Norja sentään NATO-maa!
Hyvää alkanutta vuotta!
