Pohjoismaat ovat viime aikoina olleet näyttävästi esillä eri foorumeilla. Kaikki Pohjoismaat ovat pärjänneet muita maita paremmin talousongelmien ratkaisemisessa. World Economic Forum´in globaalin kilpailukykyindeksin mukaan Pohjoismaat ovat melkein aina kärjessä. Kun vertaillaan 16 eri indeksiä, kuten kilpailukyky, tuottavuus, kasvu, elämän laatu, tasa-arvo, vauraus, kestävä kehitys, terveys, onnellisuus, jne., Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska valloittavat yhteisvertailussa neljä ensimmäistä sijaa.  Mutta Pohjoismaat johtavat myös sekä verotuksen kireydessä että kestävässä kehityksessä. Tässä piilee mielestäni Pohjoismaisen yhteiskuntamallin paradoksi. Hyvä kilpailukyky toisaalta ja korkea veroaste sekä kestävä kehitys toisaalta eivät vakiintuneen talousajattelun mukaan ole yhdistettävissä. Pohjoismaat osoittavat kuitenkin, että se on mahdollista. Siksi Pohjoismainen malli kiinnostaa aivan erityisesti tässä taloustilanteessa.

Niinpä vuoden 2011 Davosin kokouksessa yhtenä teeman oli juuri Pohjoismainen malli. Siinä etsittiin vastauksia kysymykseen, miksi malli toimii niin hyvin. Yhtä ainutta yleispätevää vastausta ei varmaan löydy, mutta vahva sosiaalinen yhtenäisyys tai koheesio näyttää olevan tutkijoiden mielestä tärkeä tekijä. Siinä yhdistyvät yksilöllisyys ja yhteisöllisyys sosiaaliseen luottamukseen; luotetaan sekä itseensä että yhteiskuntaan. Tämä luo otollisen pohjan tehokkaalle markkinataloudelle.

Mutta World Economic Forum ei ole ainoa taho, joka on kiinnostunut Pohjoismaista. Arvostettu talouslehti The Economist käsittelee maita kahdessa laajassa artikkelissa ja toteaa mm., että maat ovat välttäneet sekä Etelä-Euroopan taloudellisen skleroosin että Yhdysvaltojen äärimmäisen epätasa-arvon. Sekä oikean että vasemman laidan poliitikot voivat oppia Pohjoismaista lehti väittää. Tärkein opetus ei ole ideologinen vaan käytännöllinen. ”Valtio on suosittu, ei siksi, että se on iso, mutta koska se toimii… Jos syntyisit uudestaan missä tahansa maailmassa henkilönä, jolla on keskimääräinen älykkyys ja keskimääräiset tulot, haluaisit olla viikinki”.

Osallistuin taannoin Nordic Cool–nimisen kulttuurifestivaalin avajaisiin Kennedy Centerissä Washingtonissa. Neljän viikon ajan esitetään Pohjoismaista kulttuuria - taidetta, musiikkia, ruokaa, teatteria, tanssia, elokuvaa – amerikkalaiselle yleisölle 750 artistin voimalla. Tapahtuma maksaa kuusi miljoonaa euroa, josta Kennedy Center maksaa puolet, Pohjoismaiden ministerineuvosto 10 %, ja Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska loput. Onkin selvää, että vain yhteistyöllä tällainen on mahdollinen.

Sisääntulohallissa vieraat kohtaavat Kaarina Kaikkosen 1.200 käytetyistä paidoista tehdyn Viikinkialusta muistuttavan taideteoksen ”Vieläkö kellumme?”. Tähän vaikuttavaan taideteokseen heijastuu Pohjoismaisen kulttuurin eri elementit: vesi, Viikinkiaika, materiaalin kierrättäminen.

Avajaisissa Tukholman Kuninkaallinen Filharmoninen orkesteri soitti kapellimestari Sakari Oramon johdolla Sibeliuksen, Alfvenin (Ruotsi), Nielsenin (Tanska), Griegin (Norja) ja Leifs´in (Islanti) teoksia sellaisella bravuurilla, että suosionosoitukset eivät meinanneet loppua. Satuin istumaan Kennedy Centerin ohjelmajohtajan vieressä, joka – aivan oikein – totesi, että Sibeliuksen Finlandia oli paras!

Amerikkalainen lehdistö on yllättävän kiinnostuneena seurannut festivaalia Washington Timesia ja New York Timesia myöten.  Tässä tarjoutuu oiva tilaisuus matkailuelinkeinolle hyödyntää amerikkalaisten uteliaisuutta ja myönteistä suhtautumista Pohjoismaita kohtaan.

Kaiken kaikkiaan syntyy vaikutelma, että Pohjoismaita arvostetaan paljon enemmän Pohjoismaiden ulkopuolella kuin niiden sisällä.

Jan-Erik Enestam