Pohjoismaiden kielet

Suurta osaa Pohjolasta yhdistävät niin läheiset sukukielet, että enemmistö pohjoismaalaisista pystyy pienellä vaivannäöllä ymmärtämään toisiaan. Tästä kieliyhteydestä käytetään usein nimitystä pohjoismaisten naapurikielten ymmärtäminen.

Pohjoismaissa puhutaan kuitenkin myös muita kieliä. Lisäksi englanti valtaa yhä enemmän alaa työ- ja kulttuurielämän yhteisenä kielenä, mikä heikentää naapurikielten ymmärtämistä.

Ruotsin, norjan ja tanskan väliseen kieliyhteyteen kohdistuu muitakin haasteita. Kun kohtaamme pohjoismaisten naapurimaiden asukkaita, kielivalintoihimme vaikuttavat ennakko-odotukset siitä, ymmärtävätkö muut omaa kieltämme ja pystymmekö me ymmärtämään muita.

Asenteisiin ja odotuksiin vaikuttaa muun muassa se, miten paljon me ylipäätään kohtaamme naapurikieliä arjessa. Hyvänä esimerkkinä tästä on norjalainen nuortensarja ”Skam”, joka sai vuonna 2016 nuoret ja nuorenmieliset kiinnostumaan pohjoismaisesta kieliyhteydestä koko Pohjolassa Suomesta Islantiin saakka.  

Historiallisesti katsottuna suuri osa Pohjolan asukkaista on pystynyt ymmärtämään toistensa äidinkieliä. Tämä maarajat ylittävä kieliyhteys sitoo Pohjoismaita kulttuurisesti yhteen.

Kieli- ja kulttuuriyhteyden taustalla ovat sekä kielelliset että historialliset tekijät.

Pohjoismaiden valtioilla ja itsehallintoalueilla on ollut satojen vuosien aikana monenlaisia valtioliittoja ja muita muodollisia siteitä. Tämän vuoksi Norjalla, Tanskalla ja Islannilla on erityisen läheiset kielellis-kulttuuriset siteet. Sama koskee Suomea ja Ruotsia. Suhteita on tiivistänyt myös Norjan ja Ruotsin unioni, Ahvenanmaan kuuluminen Suomeen sekä Färsaarten ja Grönlannin kuuluminen Tanskaan. Norja itsenäistyi vuonna 1905, Suomi vuonna 1917 ja Islanti vuonna 1944. Siihen saakka maiden hallinto-, opetus- ja kirkkokielenä oli ollut joko tanska tai ruotsi, ja mailla oli myös laaja yhteinen kirjallisuushistoria. Kieli- ja kulttuuriyhteyden jatkumiselle oli ja on näin ollen hyvät edellytykset sikäli kuin kansakunnat ja kansalaiset sitä yhä haluavat.

Kielellisesti suurin osa Pohjoismaiden kielistä kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan pohjoisgermaaniseen eli skandinaaviseen ryhmään. Tämä koskee ruotsia, norjaa, tanskaa, islantia ja fääriä, jotka ovat kehittyneet viikinkiajalla puhutusta pohjoismaisesta kantakielestä. Sittemmin kielet eriytyivät toisistaan itäiseen haaraan (ruotsi ja tanska) sekä läntiseen haaraan (norja, islanti ja fääri). Islanti ja fääri ovat skandinaavisia saarikieliä. Ne eivät ole keskenään ymmärrettäviä mannerskandinaavisten kielten eli ruotsin, norjan ja tanskan kanssa. Jako perustuu muun muassa ääntämyksen (äännejärjestelmien) kehitykseen.

Ääntämykselliset erot ovat nykyisinkin naapurikielten ymmärtämisen suurin ongelma. Toisin kuin edellä mainitusta jaosta voisi päätellä, norjalaisten ja ruotsalaisten on nykyisin helpompi ymmärtää toistensa ääntämystä kuin ruotsalaisten ja tanskalaisten.

Suomi ja saame kuuluvat uralilaisen kielikunnan suomalais-saamelaiseen kieliryhmään. Saamea puhutaan Pohjois-Suomen lisäksi myös Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Suomessa puhutaan myös vähäisessä määrin karjalaa, Norjassa kveeniä ja Ruotsissa meänkieltä. Skandinaavisten kielten puhujat eivät ymmärrä niitä ilman opiskelua.

Eskimo-aleuttilaisen kielikunnan inuittikielten ryhmään kuuluu Grönlannissa puhuttava grönlanti eli kalaallisut. Varsinkin länsigrönlanti on sukua useille Pohjois-Kanadassa ja Alaskassa puhuttaville kielille.

Puhuttujen kielten lisäksi Pohjoismaissa käytetään kansallisia viittomakieliä. Pohjoismaiden viittomakieletkin voidaan jakaa itäisiin ja läntisiin. Suomalainen, suomenruotsalainen ja ruotsalainen viittomakieli ovat keskenään lähisukukieliä, ja niin ovat myös tanskalainen, norjalainen ja islantilainen viittomakieli. Grönlantilainen ja färsaarelainen viittomakieli perustuvat tanskalaiseen, mutta niissä on kansalliskielisiä erityispiirteitä. 

Näiden lisäksi Pohjoismaissa puhutaan monia maahanmuuttajakieliä.

Suomi, ruotsi, norja, tanska ja islanti ovat Pohjoismaiden kansalliskieliä. Fäärin, grönlannin ja saamen ohella ne ovat niin sanottuja yhteiskuntaa ylläpitäviä kieliä. Pohjoismaisilla viittomakielillä on erityisasema yhteiskunnassa. Toukokuussa 2024 allekirjoitettiin pohjoismainen kielipoliittinen julistus, joka kuvaa kielten asemaa ja pohjoismaisen kielipolitiikan keskeisiä osa-alueita. Kyseinen julistus korvasi vuonna 2006 annetun aiemman julistuksen. 

Suomi, ruotsi ja tanska ovat Euroopan unionin virallisia kieliä.

Tanskaa puhuu Saksan Schleswig-Holsteinissa asuva tanskalaisvähemmistö, ja tanskalla on ollut Etelä-Schleswigin alueella virallisen kielen asema vuodesta 2015.

Suomea puhutaan luoteisvenäläisessä Karjalan tasavallassa, jossa se on tunnustettu vähemmistökieli.

Pohjoismaisessa yhteistyössä esiintyy jonkin verran rinnakkaiskielisyyttä ruotsin, norjan ja tanskan sekä englannin välillä.

Virallisen pohjoismaisen yhteistyön työkielet ovat ruotsi, norja ja tanska. Pohjoismaiden neuvoston ja Pohjoismaiden ministerineuvoston kokouksissa tulkataan tarvittaessa ruotsista, norjasta tai tanskasta suomeen ja islantiin sekä toisinpäin, mutta ei kuitenkaan ruotsin, norjan ja tanskan välillä. Myös Pohjoismaiden neuvoston, Pohjoismaiden ministerineuvoston ja Pohjoismaisen kulttuurirahaston sihteeristöjen työkielet ovat ruotsi, norja ja tanska.

Pohjoismaiden ministerineuvosto on rakentanut vuodesta 1991 lähtien tiivistä yhteistyötä kolmen Baltian maan eli Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Pohjoismaiden ja Baltian maiden välisen yhteistyön työkielenä on englanti.

Myös joidenkin alojen ammattilaiset käyttävät pohjoismaisen yhteistyönsä kielenä englantia.

Jos kaikki yhteistyö tapahtuisi englanniksi, se saattaisi tietyllä tapaa olla helpompaa ja käytännöllisempää. Toisaalta on niin, että naapurikielten ymmärtämistä vaalimalla poliittinen yhteistyö välittää myönteistä viestiä kielirajat ylittävästä pohjoismaisesta yhteenkuuluvuudesta.

Pohjoismaat ovat solmineet pohjoismaisesta kieliyhteistyöstä monia sopimuksia.

Pohjoismaiden ministerineuvosto on keskittynyt kieliyhteistyössään erityisesti puhutun ruotsin, norjan ja tanskan ymmärtämiseen. Naapurikielten ymmärtämisestä kerrotaan lisää raporteissa ”Håller språket ihop Norden?” (2005) ja ”Har Norden et sprogfællesskab?” (2021). ”Håller språket ihop Norden?” -raportin seurantaraportin (”Håller språket ihop Norden? 2.0”) on määrä ilmestyä vuonna 2027.