Uusi kirja: Skandinavian unioni melkein toteutui 1800-luvulla

– Mielestäni tätä voi kutsua sensaatioksi. Poliittinen skandinavismihan on kuitattu utopiaksi ja romanttiseksi idealismiksi. Mitä enemmän olemme aihetta tutkineet, sitä ilmeisemmin kyse oli kuitenkin vakavasti otettavasta hankkeesta. Skandinavian unioni oli täysin realistinen mahdollisuus 1800-luvun puolivälissä, toteaa tanskalainen historioitsija Rasmus Glenthøj.

Hän on tutkinut skandinavismia yhdessä norjalaisen kollegansa Morten Nordhagen Ottosenin kanssa, ja työ on poikinut kirjan Union eller undergang – Kampen for et forenet Skandinavien (Unioni vai tuho – taistelu Skandinavian yhdistämisestä, suomentamaton). Kirja ilmestyi perjantaina, mutta se esiteltiin jo päivää aikaisemmin Pohjoismaiden neuvoston järjestämässä puolustusseminaarissa.

Kirjoittajien viesti on selkeä: kertomus skandinavismista on kirjoitettava uusiksi tavalla, jossa unioniajatusta ei sivuuteta utopistisena.

Rasmus Glenthøj viittaa kahteen asiaan, jotka osoittavat Tanskan ja silloisen Ruotsi-Norjan unionin olleen paljon luultua lähempänä.

Ensinnäkin Skandinavian unionin perustaminen sai vahvaa kansainvälistä tukea. Euroopan 1800-luvun politiikan raskassarjalainen Otto von Bismarck ajoi unionia aktiivisesti, ja ajatusta kannattivat myös Napoleon III ja kuningatar Viktoria.

Kööpenhaminan poliittisen eliitin keskuudessa oli lisäksi pitkälle meneviä suunnitelmia, joiden mukaan Tanskan kuningashuone kidnapattaisiin ja valta sekä Skandinavian unionin herruus annettaisiin Ruotsi-Norjan kuninkaalle Kaarle XV:lle. Suunnitelmat ovat tosin tuttuja jo aiemmasta tutkimuksesta, mutta Rasmus Glenthøj kertoo nyt löytyneestä uudesta lähteestä, joka aiemmista poiketen mainitsee myös vallankumousta hautoneiden nimet.

– Ensinnäkin se lisää uskottavuutta. Toiseksi kyseessä on sensaatio, sillä jäljet johtavat aivan tuon ajan tanskalaispolitiikan huipulle, Glenthøj sanoo.

Nimetyistä henkilöistä voidaan mainita Carl Christian Hall, joka toimi Tanskan pääministerinä ja ulkoasianministerinä vuosina 1857–1863 ja oli tuon ajan vaikutusvaltaisin tanskalaispoliitikko. Toinen nimetty on vuoden 1864 sisäasiainministeri Hans Rasmussen Carlsen.

Unioniajatus kiehtoi Glenthøjn ja Ottosenen mukaan myös Ruotsin vaikutusvaltaisinta poliitikkoa Louis De Geeriä sekä valtiovarainministeri Johan August Gripenstedtiä, joka puhui vuonna 1848 valtiopäivillä skandinavismin puolesta. Myöhemmin hän kuitenkin käänsi kelkkansa ja muuttui aatteen kovimmaksi vastustajaksi.

Kirjoittajat toteavat, että unionisuunnitelmat saivat tukea myös Ruotsin ja Norjan kuningashuoneelta. Kuninkaat Oskar I (kuninkaana 1844–1859) ja Kaarle XV (1859–1872) sekä prinssi Oskar (myöhemmin Oskar II, 1872–1905/1907) olivat kaikki kiihkeitä skandinavisteja ja täysin perillä suunnitelmista. Kirjoittajat huomauttavat samalla, että Ruotsin ja Norjan kansan sekä poliitikkojen keskuudessa oli myös runsaasti suunnitelmien vastustajia.

Glenthøjn ja Ottosenin mukaan unionin perustamiselle oli 1800-luvun puolivälissä monia ”mahdollisuuksien ikkunoita”. He mainitsevat etenkin ensimmäisen Saksan–Tanskan sodan vuosina 1848–1849, Krimin sodan loppuvaiheen ja sitä seuranneen ajan vuosina 1853–1856 sekä toisen Saksan–Tanskan sodan keväällä 1864. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, että kesäkuussa 1864 Tanskan kuninkaan Kristian IX:n kruunusta luopuminen ja Skandinavian unionin perustaminen oli vain tunneista kiinni.

Miksi sitten unioni jäi syntymättä?

– Vastaus on yhdistelmä monia eri tekijöitä, jotka yhdessä johtivat unionihankkeen kumoutumiseen. Kyse oli politiikasta, sattumista ja henkilöistä. Unionin tiellä oli monia seikkoja: ihmisiä, rakenteita ja geopolitiikkaa, ja samalla moni asia puhui sen puolesta, että unioni olisi täysin mahdollinen.

Kirjan kirjoittajat kiinnittävät huomiota etenkin siihen, että Pohjoismaista puuttui Cavourin kaltainen ”Italian yhdistäjä”, joka olisi kyennyt näkemään unionin perustamisen kannalta kaikkein suotuisamman tilanteen.

Rasmus Glenthøj toteaa, että perinteinen selitys suurvaltojen ja Venäjän vastustuksesta ei kanna, koska hänen ja Ottosenin tutkimus osoittaa Ranskan, Preussin ja Englannin kannattaneen hanketta.

Glenthøj näkee selvän yhteyden 1800-luvun skandinavismin sekä vuonna 1952 perustetun – ja ensi vuonna 70-vuotisjuhliaan viettävän – Pohjoismaiden neuvoston välillä.

– Skandinavismi on nykyisen pohjoismaisen yhteistyön taustaideologia. Lähtökohtana on yhteinen alkuperä, kulttuuri ja historia sekä sukukansa-ajattelu. Jos sen sijaan kysyt, onko pohjoismaisen unionin perustaminen nyt nurkan takana, vastaan ei. Tämänkaltaiset tutkimukset voivat silti auttaa tiedostamaan pohjoismaisen yhteistyön vahvuuden.

Tietoa kirjoittajista:

Rasmus Glenthøj on Etelä-Tanskan yliopiston nykyhistorian lehtori. Hän on aikaisemmin kirjoittanut palkitun teoksen ”1864 – Sønner af de slagne”, joka kuvaa modernin Tanskan syntyä.

Morten Nordhagen Ottosen on historian lehtori ja strategi Maanpuolustuskorkeakoulussa Oslossa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Glenthøjn kanssa kirjan ”1814 – Krig, nederlag, frihed”, joka toi heille Vuoden pohjoismainen historiateos -palkinnon vuonna 2017.