Helle Helle

Perustelu:

Helle Helle on ainutlaatuinen ääni tanskalaisessa kirjallisuudessa. Hänen tuotannolleen on tunnusomaista niukka ja vähäeleinen kirjoitustyyli, joka kuvaa nähtävissä ja kuultavissa olevia asioita. Helle Hellen (s. 1965) esikoisromaani Eksempel på liv ilmestyi vuonna 1993, ja hän on saanut urallaan useita palkintoja sekä suuren lukijakunnan. Hellen kirjoja on käännetty 20 kielelle. Tuotantoon lukeutuu romaaneja ja novelleja, ja kussakin kirjassa tehdään uudenlaisia kieli- ja muotokokeiluja. Romaani de (”he”, suomentamaton) jatkaa samalla linjalla, koska se on kirjoitettu kokonaan nykyhetkessä. Samalla se on Helle Hellen tuotannon surullisin ja värisyttävin teos, jolla kirjailija ylittää itsensä.

Nykyhetkeen perustuva kielenkäyttö ikään kuin haastaa kuoleman, joka romaanissa häämöttää. Lukija kohtaa 16-vuotiaan tytön ja tämän äidin, jolla todetaan kuolemaan johtava sairaus. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan puhu sanallakaan sairaudesta ja surusta, vaan puhe on kaikissa muissa asioissa. He nauravat paljon ja elävät elämäänsä melkein kuin sairautta ei olisikaan. Mutta vain melkein. Koko tässä kristallinkirkkaassa romaanissa on kauttaaltaan surun ja menetyksen pohjavire, joka tuntuu vahvemmalta kuin kirjailijan aiemmassa tuotannossa. Ehkä siksi, että suru on nyt tavallaan siirtynyt itse kielioppiin. Pelkässä nykyhetkessä pitäytymällä tytär voi elää tässä ja nyt menettämättä äitiään. Romaanista piirtyy siten myös rakastava muotokuva äidistä, joka puhuu surun ja kuoleman sijasta kahvista, ruoasta ja päivän askareista:

”Kolmantena päivänä katolle asettuu kyyhkyspari – – Kun äiti tulee kaupasta kotiin, hän makaa villahuovan alla ja vapisee. Hän katsoo tennistä ilman ääntä, ja äiti järjestää ikkunalautaa: Kylläpä ne kujertavat tuolla ylhäällä. Onko kahvia? hän sanoo.”

Äidin ja tyttären suhde on lämmin ja välittävä, mutta kaikessa hellyydessään se vaikuttaa myös hauraalta ja uhatulta, kun lukija saa todistaa kaikkea sitä, mistä ei puhuta. Kun ystävätär Nete kysyy päähenkilöltä kerran, miksi tämä on surullinen, vastaus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Siksi.” Tällaiset osuvat repliikit tuovat pintaan huumorin ja sen, mikä jää sanomatta.

Romaanissa on 51 lyhyttä lukua, ja se kattaa yli vuoden pituisen ajanjakson. Tytär ja äiti ovat nimettömiä, joten he sekoittuvat välillä tekstissä toisiinsa. Nimi he viittaa näihin kahteen – yksikköön, joka on olemassa mutta joka pian lakkaisi olemasta. Samalla he tai ne viittaa muihin kaupunkilaisiin ja lukiolaisiin. Ystäviä, rakastettuja ja juhlia kuvataan romaanissa niin konkreettisesti ja seikkaperäisesti, että lukija pystyy näkemään kaiken sielunsa silmin. Romaanin ympyrämäinen liike tuottaa lukijalle syklisen kokemuksen. Se on sidoksissa aikaan ja vuodenkiertoon, mutta myös toistoon, jossa on oma lohtunsa. Päähenkilön ”siksi” on näin ollen paitsi tyhjä selitys myös osuva sananvalinta. Sillä juuri viittaussuhteissa piilee rakkaus ja kaikki se, mikä Helle Hellen maailmassa tuottaa kipua. Ehkä juuri tämän vuoksi äidin ja tyttären välillä on niin paljon hellyyttä.

Romaanissa on monia viittauksia myös kirjailijan aiempiin romaaneihin ja varsinkin vuoden 2005 Rødby-Puttgardeniin. Se sijoittuu de-kirjan tavoin 80-lukulle Rødbyn kaupunkiin, jossa kaksi sisarusta on juuri menettänyt äitinsä. Helle Helle kuvaa aiemman tuotantonsa tavoin sitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät, mutta ei heidän tunteitaan. Tämän erikoisen jäävuoritekniikan avulla hän kykenee ilmentämään ihmisten välisiä tunteita ja suhteita tavattoman tarkasti.

Ehdokasromaanissaan Helle Helle kuvaa äidin ja tyttären sydämellistä suhdetta, jota varjostavat suru ja kuolema. Sen hän tekee kauniisti, koskettavasti ja omaleimaisesti. Romaani sanallistaa meidän kaikkien yhteistä surua: surua siitä, että joudumme luopumaan vanhemmistamme. de on terävä ja kerrassaan häikäisevä teos, joka on yhtä aikaa hauska ja pohjattoman surullinen. Romaani on kirjailijan tuotannon ja tämän vuosikymmenen tanskalaisen proosan kohokohtia.