Tomas Espedal

Tomas Espedal (s. 1961) on luonut aivan oman genrensä Norjan kirjallisuudessa teoksillaan Biografi (1999), Dagbok (2003), Brev (2005), Gå. Eller kunsten å leve et vilt og poetisk liv (2006), Imot kunsten (2009) ja Imot naturen (2011): Toisaalta teokset ovat tunnustuksellisia ja keskittyvät koko ajan kirjailijaan itseensä ja hänen elämäänsä. Toisaalta taas ne ovat hienosti toteutettua kirjallisuutta, jossa jokaisen lauseen on mitä ilmeisimmin läpäistävä myös omintakeinen poeettinen laatutesti. Kirjailija etsii samanaikaisesti totuutta elämästään ja kauneutta itsestään. Teoksissa on vain vähän suoria ja vereslihaisia paljastuksia, vaan ne keskittyvät tunnelmiin ja tunteisiin, joihin ei pääse käsiksi muutoin kuin juuri kaunokirjallisuuden keinoin.

Bergeners (2013) on jatkoa tälle hankkeelle, ja teos myös uudistaa sitä entisestään. Kirja keskittyy paljolti rakkaushuoliin, jotka olivat keskiössä myös Imot naturen -teoksessa. Lisäksi kirjailijan tytär on tullut aikuiseksi ja muuttanut talosta, ja Espedal muistelee alinomaa tytön kuollutta äitiä ja lapsuutta. Kirjan keskeinen jakso kuvaa sitä, miten Espedal viettää viisikymppisiään yksin – nauttien yksinäisyydestään ja kärsien siitä. Taide syntyy juuri yksinäisyydestä, mutta siinä piilee myös aito kipu.

Kirja on fragmentaarinen ja arvaamaton. Yhdessä luvussa Espedal tapaa kirjailija Dag Solstadin Madridissa ja saa häneltä neuvoja Goyan mustien maalausten katseluun, toisessa hän on New York Cityssä tyttöystävänsä kanssa. Espedal sukkuloi vaivatta Pohjoismaiden suurten kaupunkien välillä, mutta enimmäkseen hän oleskelee Bergenissä. Kirjan nimi Bergeners, Bergeniläisiä, on alluusio James Joyceen ja hänen Dublinilaisiinsa, ja siinä kuvataan ohimennen ja viihdyttävästi monia tunnettuja kaupunkilaisia.

Toinen proosarunollinen kohokohta on Espedalin "Balladen om Danmarksplass", eli Balladi Tanskanaukiosta – Bergenin urbaaneimmasta paikasta ja suuresta tienristeyksestä, jonka lähellä on suuria kerrostaloja ja hautausmaa. Espedal on aiemmin asunut aukion lähellä, ja paikasta kertovaa balladia hallitsee miehen tyylille ja sävylle ominainen suurkaupunkiangsti:

Auto törmää toiseen autoon ja kaksi rakastavaista kuolee, 

kaikki mitä kuolemiseen tarvitaan, löytyy täältä Tanskanaukiolta.

Fjøsangerveienin viereisessä rinteessä on hautausmaa.

Michael Krohns gatella on bensa-asema.
 

Ibsens gatella on tyhjä asunto. Siellä asui 

kerran Charlotte..

Oi sinua Tanskanaukio. Ilman Tanskaa. Ilman Charlottea, Ilman 

Josefinea, ilman Olgaa, ilman Stineä, ilman Suzannea, ilman

Piaa, ilman Metteä, ilman Amaliea, ilman Majaa, ilman Jannea;

mitä syytä minulla on edes olla näillä kaduilla, joilla ei ole nimeä?

Joilla ei ole kaupunkia. On vain aukio, jossa autot kohtaavat auton

nopeudella ohimennen. On vain katuja, ei kaupunkia. Ei metsää.

Ei puita. Ei peltoa eikä suota. Ei eläimiä. Ei 

jokea. On vain tämä ajaton liikenteen virta, joka

kuohuu ja pauhaa ja puskee ja painaa ohi.

Joka vuolaana virtana valuu ohi Eiminkäänaukion.