Pohjoismaiden ministerineuvoston historia

logo, logotype, svanen, logga
Photographer
Magnus Fröderberg/norden.org
Pohjoismaiden ministerineuvosto perustettiin vuonna 1971 eli heti Nordek-talousyhteistyöhankkeen hautaamista seuranneena vuonna. Norjassa ja Tanskassa äänestettiin vuonna 1972 Euroopan yhteisön jäsenyydestä, ja yksi Pohjoismaiden ministerineuvoston tavoitteista olikin ylläpitää pohjoismaista yhteistyötä, mikäli osa Pohjoismaista liittyisi EY:hyn.
Ennen vuotta 1971

Pohjoismaiden ministerineuvoston perustamiseen asti neuvotteluja käytiin useilla eri tasoilla.

Ruotsin pääministeri Olof Palme totesi Pohjoismaiden neuvoston Kööpenhaminan-istunnossa helmikuussa 1971: ”Pohjoismaisen yhteistyön tietä menestykseen reunustavat surkeat epäonnistumiset.”

Siinä missä Nordek-hankkeen kariutuminen oli herättänyt närää, oltiin Pohjoismaiden ministerineuvoston perustamiseen voittopuolisesti tyytyväisiä. Eri alojen pohjoismaisia ministerikokouksia oli alettu pitää jo kauan ennen ministerineuvoston perustamista vuonna 1971.

Taloudellisen yhteistyön tiivistämistä koskevien neuvottelujen pohjalta oli jo vuonna 1960 perustettu alan pysyvä ministerikomitea. Sen alaisuudessa toimi yhteistyövaliokunta, jonka jäseninä oli kolme virkamiestä kustakin maasta. Vastaavanlaista keskinäistä yhteistyötä tekivät vuodesta 1961 lähtien (sopimuksen nojalla vuodesta 1968 lähtien) myös Pohjoismaiden kehitysapuministerit, joiden alaisuudessa toimi niin ikään virkamiesvaliokunta. Muilla aloilla hallitustason pohjoismaista yhteistyötä tehtiin epävirallisissa konferensseissa.

Vuonna 1971 perustettiin Pohjoismaiden ministerineuvosto ja saatiin sen kokoonpanoa, toimivaltaa ja työtapoja koskevat säännökset. Vuodelta 1962 peräisin olevaa Helsingin sopimusta tarkistettiin ja ministerineuvosto sisällytettiin siihen Pohjoismaiden hallitusten virallisena yhteistyöelimenä. Samalla hyväksyttiin myös joukko eri sektoreiden toimintaohjelmia.

1972-1989

Pohjoismaiset laitokset syntyvät.

Pohjoismaiden ministerineuvosto päätti vuonna 1972 perustaa Osloon sihteeristön, joka aloitti toimintansa vuonna 1973. Pohjoismaisen kulttuuriyhteistyön sihteeristön toimipaikaksi tuli kuitenkin Kööpenhamina. Kulttuuriyhteistyö oli yksi pohjoismaisen yhteistyön alkuperäisistä ydinalueista, johon liittyviä tehtäviä oli siihen asti hoitanut pohjoismainen kulttuurikomitea.

Norjalaisten enemmistö äänesti maan EY-jäsenyyttä vastaan 25. syyskuuta 1972. Tanskalaisten suuri enemmistö puolestaan kannatti maan EY-jäsenyyttä 2. lokakuuta 1972. Pohjoismaiden ministerineuvosto oli kuitenkin perustettu nimenomaan pohjoismaisen yhteistyön jatkamiseksi myös siinä tapauksessa, että yksittäisten maiden kytkökset eurooppalaiseen yhteistyöhön eroaisivat toisistaan. Lisäksi Tanska toimi määrätietoisesti sillanrakentajana ja piti muita Pohjoismaita ajan tasalla EY-asioista.

Vuonna 1973 perustettiin useita pohjoismaisia laitoksia, kuten Pohjoismainen teollisuusrahasto sekä Koestus- ja tarkastustoiminnan pohjoismainen elin Nordtest, jotka sittemmin ovat yhdistyneet Oslossa toimipaikkaansa pitäväksi Nordic Innovation -laitokseksi.

Helsingin sopimusta tarkistettiin jälleen vuonna 1974. Tuolloin viralliseen pohjoismaiseen yhteistyöhön sisällytettiin ympäristönsuojelu, josta oli tullut kuuma puheenaihe. Itämeren ja Pohjois-Atlantin ympäristön tila on siitä lähtien ollut tärkeällä sijalla pohjoismaisessa päiväjärjestyksessä.

Pohjoismaiden pääministerit päättivät vuoden 1975 alussa perustaa Pohjoismaiden Investointipankin. Ehdotusta oli käsitelty jo aiemmin, mutta nyt Pohjoismaiden taloutta koetellut öljykriisi sai maat ryhtymään sanoista tekoihin. Pohjoismaiden Investointipankin vuotuinen ylijäämä on sittemmin kasvanut suuremmaksi kuin Pohjoismaiden neuvoston ja Pohjoismaiden ministerineuvoston vuotuiset menot. Kyse on kuitenkin täysin erillisistä budjeteista, ja Pohjoismaiden Investointipankki, jonka jäseninä ovat nykyään myös Baltian maat, on irtautunut viime vuosina muodollisesti Pohjoismaiden ministerineuvostosta.

Väljästi tulkiten voidaan kuitenkin sanoa, että pohjoismainen yhteistyö tuottaa voittoa. Tanskan entinen pääministeri Anker Jørgensen kirjoitti päiväkirjaansa 13. toukokuuta 1980 Norjan Hamarissa järjestetystä pohjoismaisesta ministerikokouksesta: ”Pääministereiden ja energiaministereiden yhteinen kokous klo 10. Kokous kesti vain tunnin. Pääsimme nopeasti yksimielisyyteen suunnitelmasta pohjoismaisen energiayhteistyön syventämiseksi. Ongelmia syntyy vasta, kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä.” Kysymysmerkkinä oli tuolloin se, suostuisiko Norja kaasuputken johtamiseen Tanskan halki.

Suunnitelma kariutui, mutta yleisesti ottaen Pohjoismaat ovat pyrkineet löytämään toimivia käytännön ratkaisuja esimerkiksi sähköverkkokysymyksiin. Energiamuodoista on käyty aika ajoin kiivastakin keskustelua – ovathan Suomi ja Ruotsi ainoat Pohjoismaat, joissa on ydinvoimaloita. Pohjoismaiden ministerit ovat kuitenkin onnistuneet ratkaisemaan valtakunnanrajat ylittävään sähkönsiirtoon liittyviä ongelmia.

Vuonna 1983 aloitti toimintansa Pohjoismainen tiedepoliittinen neuvosto. Nykyään pohjoismaista tutkimustoimintaa edistää Oslossa toimipaikkaansa pitävä NordForsk.

Tórshavnissa avattiin vuonna 1983 Färsaarten Pohjolan-talo. Vuosina 1985 ja 1987 vihittiin käyttöön Ahvenanmaan ja Grönlannin Pohjola-instituutit. Nuukissa avattiin vuonna 1997 kulttuuritalo Katuaq, joka oli perustettu Pohjoismaiden ministerineuvoston aloitteesta.

Vuonna 1986 Pohjoismaiden ministerineuvoston kaikki sihteeristötoiminnot keskitettiin Kööpenhaminaan, missä kulttuurisihteeristö oli sijainnut jo vuodesta 1972 lähtien.

Vuoden 1989 jälkeen

Pohjoismaat löytävät paikkansa uudessa maailmanjärjestyksessä Berliinin muurin murruttua.

Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 muutti olennaisesti myös Pohjois-Euroopan poliittista karttaa. Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi.

Pohjoismaat olivat jo ennen Baltian maiden itsenäistymistä tunnustelleet mahdollisuuksia perustaa kuhunkin Baltian maahan Pohjoismaiden ministerineuvoston tiedotustoimisto. Tallinnan-, Riian- ja Vilnan-toimistot aloittivatkin toimintansa jo kesällä 1991.

Vuonna 1992 perustettiin Itämeren valtioiden neuvosto (CBSS), johon kuuluvat kaikki 11 Itämeren ympärysmaata. Vuonna 1993 perustettiin Barentsin neuvosto ja vuonna 1996 Arktinen neuvosto. Pohjoismaiden ministerineuvosto on saanut luotua hyvät yhteistyösuhteet näihin yhteistyöelimiin.

Vuonna 1994 Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa järjestettiin kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Suomessa ja Ruotsissa äänestäjien enemmistö kannatti EU-jäsenyyttä. Norjalaisten enemmistö puolestaan torjui jo toistamiseen maan liittymisen EU:hun. Suomesta, Ruotsista ja Itävallasta tuli EU:n jäseniä 1. tammikuuta 1995. EU-asiat veivät joksikin aikaa suomalaisten ja ruotsalaisten poliitikkojen kaiken huomion, mutta sittemmin kiinnostus pohjoismaista yhteistyötä kohtaan virisi uudelleen.

Pohjoismainen yhteistyö suuntautui yhä selkeämmin ulospäin, etenkin Itämeren alueelle. Vuosien 1989–1991 mullistukset olivat saaneet aiemman varovaisuuden karisemaan, ja nyt Pohjoismaat uskalsivat laajentaa toimintaansa myös oman piirinsä ulkopuolelle. Vahva panostus Itämeren alueeseen on aika ajoin vienyt huomiota Länsi-Pohjolalta. Pohjoismaat ovat kuitenkin olleet yhteydessä myös läntisiin naapureihinsa, kuten Kanadaan ja Brittein saarten maihin.

Vuonna 1995 Pietariin päätettiin perustaa pohjoismainen tiedotustoimisto. Sittemmin on perustettu pienemmät tiedotuspisteet Murmanskiin, Arkangeliin ja Petroskoihin sekä pohjoismainen toimisto Kaliningradiin vuonna 2006. Toimistojen operatiivinen toiminta keskeytettiin vuonna 2015, jolloin Venäjän oikeusministeriö päätti rekisteröidä toimistot ”ulkomaisina agentteina” toimiviksi kansalaisjärjestöiksi. 

Vuonna 1996 Pohjoismaiden neuvoston sihteeristö muutti Tukholmasta Kööpenhaminaan samoihin tiloihin Pohjoismaiden ministerineuvoston sihteeristön kanssa. Toimitilat sijaitsivat osoitteessa Store Strandstræde 18 aivan Kongens Nytorvin ja Nyhavnin kupeessa.

Kesällä 2000 avattiin liikenteelle Ruotsin ja Tanskan yhdistävä Juutinrauman silta. Hieman hapuilevan alun jälkeen Juutinrauman alueen kehitys otti kunnolla tuulta purjeisiinsa. Monet skånelaiset löysivät töitä Tanskan puolelta, ja Tanskasta muutti puolestaan väkeä Malmöhön asumaan. Kehitys antoi kimmokkeen rajaesteiden poistamiselle niin Juutinrauman alueelta kuin muualtakin Pohjolasta.

Kööpenhaminan EU-huippukokouksessa joulukuussa 2002 EU:n jäseniksi hyväksyttiin joukko Keski-Euroopan maita. Viro, Latvia, Liettua ja Puola liittyivät EU:hun kuuden muun Keski-Euroopan maan kanssa 1. toukokuuta 2004. EU:hun kuuluu tätä nykyä koko Itämeren alue lukuun ottamatta Venäjään kuuluvia Pietarin ja Kaliningradin alueita. Petersborg og Kaliningrad er nu med i EU. Pohjoismaiden ministerineuvosto on solminut yhteydet kaikkiin Itämeren maihin.

Viro, Latvia ja Liettua liittyivät vuonna 2005 myös Pohjoismaiden Investointipankin täysivaltaisiksi jäseniksi viiden Pohjoismaan rinnalle.

Heinäkuussa 2010 Pohjoismaiden ministerineuvoston sihteeristö, Pohjoismaiden neuvoston sihteeristö ja Pohjoismainen kulttuurirahasto muuttivat uusiin yhteisiin tiloihin osoitteeseen Ved Stranden 18. Toimitilat sijaitsevat Kööpenhaminan keskustassa näköetäisyydellä Tanskan parlamenttitalosta Christiansborgista.

Kirjallisuutta

Lisätietoja Pohjoismaiden ministerineuvoston historiasta:

Frantz Wendt: Nordisk Råd 1952–1978, Pohjoismaiden neuvosto 1979

Knud Enggaard (toim.): 50 år. Nordisk Råd 1952–2002. Til nordisk nytte?, Pohjoismaiden neuvosto 2002

Claes Wiklund & Bengt Sundelius (toim.): Norden i sicksack. Tre spårbyten inom nordiskt samarbete, Santérus 2000

Henrik S. Nissen (toim.): Pohjoismaiden historia 1397–1997, Pohjoismaiden ministerineuvosto 1997

Anker Jørgensen: Bølgegang / I smult vande / Brændingen (fra dagbøger 1972–1982), Fremad 1989