Henrik Nor-Hansen
Henrik Nor-Hansen (s. 1967) on stavangerilainen kirjailija, jonka esikoisteos Krater på krater ilmestyi vuonna 1996. Esikoinen sai paljon huomiota osakseen, mutta tämä ei estänyt kirjailijaa vaihtamasta genreä ja julkaisemasta 2000-luvun ensikymmenellä viittä runokokoelmaa. Viime vuosina hän on palannut romaanin pariin ja julkaissut ennen Terminiä teokset En redegjørelse for reisestipendet 2010 ja En kort evaluering av psykososialt stress.
Termin: en fremstilling av vold i Norge (”Määräaika: kuvaus norjalaisesta väkivallasta”, suomentamaton) on näiden teosten tavoin ytimekäs kertomus, jossa on etäinen kertoja ja vahva tietoisuus kielen, mielen ja sosiaalisen kontrollin yhteenkuuluvuudesta. Nor-Hansenin projekti on Norjan nykykirjallisuuden omaleimaisimpia ja itsenäisimpiä.
Päähenkilö, väkivallan uhri Kjetil Tuestad asuu Hommersåkissa Lounais-Norjassa – alueella, johon Norjan nousu öljymahdiksi on vaikuttanut enemmän kuin mihinkään muuhun alueeseen. Tuestadin elämäntarina alkaa väkivaltaepisodista, joka tekee hänestä ”tapauksen”, ja jatkuu romaanin lyhyydestä huolimatta 20 vuotta eteenpäin. Kerronnasta piirtyy kuva yksinäisestä, sirpaleisesta ja tuskaisesta elämästä. Taloudessa ja työelämässä tapahtuvat muutokset todetaan ja kuitataan yhtä hillitysti kuin lähialueen satunnaiset väkivallanteot. Kjetil Tuestadin elämää tällä ajanjaksolla – hänen etäisiä tai satunnaisia suhteitaan töissä ja yksityiselämässä sekä hänen yhteydenpitoaan eri instituutioiden kanssa – kuvataan diagnosoivalla kielellä, joka tuo mieleen lokin, raportin tai sairauskertomuksen. Myös kertova taho on anonyymi, ja kaikki on yhtä nimetöntä, havainnoivaa ja byrokraattista kieltä. Mitään ei tulkita tai todeta ilman kaikkia mahdollisia varaumia: asiat olivat ”kuulemma” niin tai näin. Kjetil Tuestad ”katsoo” tunteneensa tai kokeneensa asioita.
Näin Nor-Hansen onnistuu herättämään epäilyksen siitä, mistä väkivallassa oikeastaan on kyse. Teoksessa kuvattu konkreettinen väkivalta, näyttipä se kuinka ”sokealta” ja mielivaltaiselta tahansa, olisi toisessa kontekstissa helposti voitu kuvata toisella tavalla, jonain ihan muuna. Väkivaltaahan esiintyy aina, ja sillä voidaan selittää käytännössä mitä tahansa. Terminin hienous ei siis ole siinä, että se kytkee toisiinsa Stavangerin alueen sosioekonomisen kehityksen ja väkivallan esiintymisen. Hienous on siinä, miten etäännyttävä kieli ja kerronta alkavat vähitellen tuntua väkivallan alkupisteeltä, tai vieläkin pahemmalta – väkivallalta sinänsä. Tuestadin elämä olisi sattuneesta huolimatta voinut olla täysin toisenlainen, jos kieli olisi ollut toisenlaista ja jos ”vastaanottokoneisto” olisi ollut toisenlainen. Syntyy mielikuva siitä, että Tuestadin elämää havainnoidaan sosiaali- ja terveydenhuollon byrokraattisilla ja ylivarovaisilla termeillä ennen kaikkea tapauksen etäännyttämiseksi eikä siksi, että autettaisiin Tuestadia tai ketään muutakaan ymmärtämään tapahtumien taustoja.
Kieli, jolle kirja meidät altistaa, tuntuu siten epäsuorasti viittaavan tyystin kintaalla sille, että romaaneissa pyritään yleensä muuntamaan tai suhteuttamaan jotain asiantilaa. Ambivalenssi, epäily ja epävarmuus – joilla on usein kirjallisissa yhteyksissä myönteinen sävy – väännetään Terminissä mutkalle, ja epävarmuudesta sekä muuntamisesta tulee itsessään kasvottoman väkivallan välineitä. Kjetil Tuestadin tapauksesta kertomisesta tulee omanlaisensa väkivallan muoto juuri suhteuttamisen ja kaikesta vastuusta kieltäytymisen kautta. Väline on totisesti viesti.