Maria Turtschaninoff
Kirjallisuuden luoksepääsemättömät paratiisisaaret hehkuvat aivan omanlaistaan valoa. Maria Turtschaninoff luo fantasiaromaanillaan Maresi. Krönikor från Röda klostret (Maresi. Punaisen luostarin kronikoita, Tammi, 2014, suomentanut Marja Kyrö) jälleen yhden tällaisen ikimuistoisen saaren. Sen nimi Menos vie ajatukset menstruaatioon, ja saari onkin tyttöjen turvapaikka. Tänne ei miehiä päästetä, ja naiset ja tytöt elävät sulassa sovussa.
Romaani on itsenäinen jatko-osa aiemmille romaaneille Arra ja Anaché, jotka sijoittuvat naapurimaihin ja jotka on niin ikään suomennettu. Kertomus Punaisesta luostarista tuo mieleen antiikin draamat tapahtumien kulkuun puuttuvine jumalattarineen. Turtschaninoff esittelee laajan henkilögallerian, jonka kaikilla hahmoilla on mielikuvitukselliset nimet – esimerkiksi Maresi, Jai, Heo, Nummel, Dorje ja Loeni. Genreen kuuluvat myös kannen mietteliäs kaunotar ja verenpunaiset sävyt. Fantasiaromaaneissa niin ikään tärkeät kartat ovat nyt pastellisävyineen pikemmin unenomaisia ja viitteellisiä kuin todellisia suuntaviittoja. Tästä huolimatta ne korostavat yleistunnelmaa.
Maresi Enrentytär, on luostarin noviisi ja kirjan minäkertoja, joka kirjoittaa menneisyydestään vastentahtoisesti. Hänen osansa on toimia todistajana: ”Veren haju. Murskaantuvien luiden ääni. En tahdo houkutella sitä kaikkea uudelleen esiin. Silti minun on pakko.” Maresi, joka on kokenut nälänhädän ja hakeutunut luostarin suojiin yhdeksänvuotiaana, varttuu ja oppii talon tavoille. Häntä vainoavat pimeyden voimat, mutta varsinkin lukuharrastus ja naisten yhteenkuuluvuus auttavat häntä sisuuntumaan.
Kerronta on uhkaavaa ja lähes klaustrofobista, koska kaikki tapahtuu eristyksissä: saarella, luostarin saleissa ja luolakäytävissä. Eristäytyminen päättyy dramaattisesti, kun saarelle saapuu Jai. Hän on paossa isäänsä, joka oli haudannut hänen siskonsa elävältä. Jai ja Maresi löytävät toisensa, koska molemmat ovat joutuneet todistamaan siskojensa kuoleman, ja vähitellen he työstävät vaikeita traumojaan löytämällä omat parantavat ja maagiset voimansa. Erityisen tärkeäksi voimanpesäksi osoittautuvat hiukset, joita kampaamalla tytöt nostattavat myrskyn tunkeilijoita vastaan.
Kertomus on väkevä visio vastarinnasta, ja siitä tulee Turtschaninoffin taitavissa käsissä sekä uskottava että vakuuttava. Vaikka kirja sijoittuu kaukomaille ja määrittelemättömään aikaan, se käsittelee edellisten kirjojen tapaan kunniaan perustuvaa väkivaltaa ja naisten sortoa. Tyttövoimasta kertovat visiot viittaavat oman aikamme epäoikeudenmukaisuuksiin, ja sanoma on kristallinkirkas: uskaltakaa tehdä vastarintaa! Teoksessa käydään suorastaan kamariluokan sukupuolisotaa johdonmukaisesti tyttöjen näkökulmasta. Turtschaninoff kierrättää joustavasti tyttökirjallisuuden vakioaineistoa esimerkiksi silloin, kun Maresi unelmoi Vihervaaran Annan tapaan koulun perustamisesta oman maansa tytöille. Toinen läheinen rinnakkaisteos on Ursula Le Guinin Maameren tarinoihin kuuluva Atuanin holvihaudat (1970, suomentanut Kristiina Rikman), joka sekin kuvaa väkivaltaa kokevien tyttöjen piiriä.
Maresi voidaan lukea allegoriana, joka leikittelee antiikin draaman dramaturgialla ja saa siten puhallettua eloa upeaan tyttökirjaan, jossa tytöt yhdistävät voimansa noustakseen miehistä väkivaltaa vastaan. Turtschaninoff kuvaa häikäisevästi matriarkaattiaan, joka palvoo kuukautiskierron maagisia voimia, tanssii Neidontanssin kivilabyrintissa ja harjoittaa feminististä itsepuolustusta magian avulla. Näennäisestä keveydestä ja kirjavien vaikutteiden uskaliaasta yhdistelystä syntyy jännittävä, pohdiskeleva ja visionaarinen kertomus. Tuntuu kuin myytti olisi herännyt henkiin.