Mikaela Nyman

Mikaela Nyman
Photographer
Steve King
Mikaela Nyman: När vändkrets läggs mot vändkrets. Runokokoelma, Ellips förlag, 2019. Ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2020 kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Perustelu:

Suuri suru soi urkujen lailla Mikaela Nymanin suomentamattomassa runokokoelmassa När vändkrets läggs mot vändkrets, joka on Ahvenanmaan maakunnan ehdokas Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2020 kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Teoksessa kuvataan ennenaikaisesti kuolleen siskon elämän loppuvaiheita hellästi, ikävöiden ja uhmakkaasti. Steriili sairaalamiljöö rinnastuu elämäntäyteisiin muistoihin ja iloon siitä, mitä kaikkea elämällä on tarjottavana. ”Nuoruus on kuoleman uhmaamista”, todetaan yhdessä runossa, joka saa samalla unenomaisia ja onnellisia sävyjä. Edes kuolema ei pysty viemään pois sitä hetkeä, jolloin kaikki olivat yhdessä.

Mikaela Nymanin kirjan suurena teemana on hänen omaksumansa kahden kulttuurin välinen heiluriliike. Nyman syntyi Ahvenanmaalla vuonna 1966 ja on asunut pitkään Uudessa-Seelannissa, jossa hän työskentelee toimittajana, kirjailijana ja kirjallisuustieteilijänä. Hän yhdistelee jännittävästi ahvenanmaalaisia luontohavaintoja ja elämäntapoja sekä maorimytologiaa, joka kytkeytyy vahvasti alkuperäisiin luonnonvoimiin. Saniaispuu ”koru” ja Vanuatun kansallisruoka ”laplap” nähdään osina kaikenkattavaa ”whakapapaa”, luonnon omaa sukutaulua.

Maagiselta kuulostavat sanat tuovat teksteihin omaleimaista dynamiikkaa, jossa maantieteelliset määritteet vahvistavat läsnäolon tuntua. Niinpä uusiseelantilainen tulivuori Mount Taranaki ja Ahvenanmaan korkein kohta Orrdalsklint tuikkivat toisilleen kuin maailmanmeren majakat. Aallot ja saaret laulavat, tuuli humisee, ihmiset kohtaavat ja eroavat.

Mikaela Nyman käy usein dialogia maailmankirjallisuuden kanssa Eliotista aina Anne Carsoniin ja Edith Södergraniin. Hänen isoisänsä, romaanikirjailija ja pappi Valdemar Nyman on Ahvenanmaan kirjallisuuden nimihenkilöitä. Nyman viittaa lämpimästi moniin tämän teksteistä, joissa kieli kukkii ja olemassaolon syvyys on aina läsnä. Isoisällä oli usko, mutta miten lapsenlapsi voisi löytää sen uudelleen?

Etäisyyden ja surun takaa kajastaa valo, jonka Mikaela Nyman kiteyttää rakkautta hehkuviin riveihin: ”Tassunjälkiä, salaportti solisluusi vieressä. Kaulakuopassasi tunnen sydämen sykkeen.”